Tuli romantiikasta puhe

Taas valvoin kahden tienoilta. Mikä kumma siinä on? Heräsin vielä hienosta unesta, missä oltiin kävelyllä kimaltavassa pakkasillassa. Vasemmalla kyljellä ollessa sattui liikaa olkapäähän, oikealla kyljellä pihisi nenä ja sattui lonkkaan. Mahallaan ollessa olkapäitä ei saa kivuttomaan asentoon. Selällään ei jaksa koko aikaa olla. Särkylääke keskellä yötä, se auttoi lonkkaan mutta ei olkapäähän. Piikkimattoa, lukemista kunnes mies alkoi liikaa kääntyillä ja tuhista, sillä on kuitenkin takana 11 työpäivää putkeen, joista viimeiset neljä kymmentuntisia, ja aamulla taas herätys. Nukahdin ja taas heräsin, kun mies nousi. Onneksi sain vielä nukuttua, melkein yhdeksään asti.

Mies on ollut lapsesta asti mukana LASERI -tutkimuksessa. Sieltä on tullut aika ajoin kyselylomakenivaskoja ja pari kertaa on ollu fyysisiä tutkimuksia Helsingissä - mie oon välillä joutunu pakottaan miehen tekeen niitä ja välillä täyttäny ite niin, että oon kysyny siltä vastauksia. Se on ollu jättämässä homman sikseen, mutta mie oon tolkuttanu, miten hienoa on, että sillä on mahdollisuus osallistua tämmöseen koko väestöä ja maailmaa hyödyttävään pitkäaikaiseen tutkimukseen ja saa omasta terveydestäänkin sellasta tietoa, mitä ei tavan pulliainen saa - ultrataan verisuonia ja kaikkee. Kerran olin mukana siellä Meilahdessakin "seuralaisena", ja siellä lykättiin mullekin kyselylomake. Mitä rasvaa laitat leivälle, liikutko vähintään 3 kertaa viikossa vähintään 20 min kerralla hengästyen, poltatko, potuttaako jne. ym.

Nyt on sitten otettu mukaan myös edeltävä ja seuraava sukupolvi, tyttäret on saanu omat kyselynivaskansa ja kaikki kolme on menossa Helsinkiin tutkittavaksi. Aika on varattu meän kihloihinmenon 23-vuotispäiväksi, ja totesin vain, että ei kovin romanttista. "Pitäskö olla?" kysyi mies. Mietin siinä sitten, että me ei kumpikaan olla mitään yltiöromanttisia ihmisiä, minusta on mukavaa saada positiivista huomiota ja joskus vaikka kukkapuska, mutta jatkuvasti semmonen siirappi olis kyllä vaivaannuttavaa. Hyvä näin.

Kyllä mies romanttisia asioita osaa puhua, mutta ei se niitä mulle puhu. Just tuossa polttelin pari päiväkirjaa, ja luin sieltä yhdestä sen muinaisesta tekstarikeskustelusta, jonka poistamattomia viestejä olin pannu ylös. Törkeästi ratsannu sen puhelimen. Oli ollu töissä kuulemma kiire, mutta toistakymmentä tekstaria ehtinyt vaihtaa jonku naisen kans. Ehkä se kiire oli ollu sitä :) Olin laittanu loppukommentiksi juttuun, että "pitäisikö vaatia samoja oikeuksia vai samanlaista kohtelua?" eli lupaa lässytellä muille miehille tai vaatimus siitä, että mullekin puhutaan kauniita. Kyllä se mies vain oli mustasukkainen minusta sillon alkuun varsinkin. Hyvin saattoi projisoida omia ajatuksiaan/tekojaan minuun. Hyi, hyvä että poltin niitä päiväkirjoja.

Löysin samalla esikoiselle aloittamani oman kirjan, johon olin sen asioita laittanu sillon tällön ylös. Olin unohtanu koko kirjan, jostain syystä sen kirjoittaminen oli loppunu 2007. Jossain on varmaan kuopuksenkin kirja, mutta sekin lienee loppunut silloin. Lienee ollut ankara jakso elämässä. En halua muistella. Ihmeen hyvin mie joskus oon jaksanu kirjoitella... annoin sen esikoisen kirjan sille, se lueskeli sitä ja nauroi välillä, ja totes että kaikki vauvat on vissiin aika samanlaisia. Säästin päiväkirjasta ne sivut, missä tapasin miehen ekaa kertaa ja synnytin esikoisen. En nyt jaksanu niitä kaikkia kirjoja edes kaivaa esille.

Kirjoitin ennen päiväkirjoja, nyt blogia (tosin ei tänne nyt ihan kaikkee tuu) ihan oman pääni tuuletukseksi, ilokseni ja pahaa oloa purkaakseni, mutta en kyllä halua lukea vanhoja juttuja. Joku synnytys nyt on kiva pitää tallessa, mutta pahat ja ikävät ja nolot asiat sais unohtua tyyten. Muutenkin kieputtelen vanhoja ikäviä asioita tarpeeksi päässäni. Viime yönäkin valvoessani.

Kirkastus

Taas yöllä heräsin kahden maissa. Jo kolmas yö peräkkäin. Kummaa, kun nyt ei ees kukaan/mikään herättäny. Mutta ah, nukuin ainakin puolitoista tuntia myöhempään kuin normaalisti! Aamu oli jo valkenemassa, kun nousin, taivas oli kirkas ja ajattelin että kivaa, paisteinen päivä tulossa. Mutta sitten jostain humahti sumu. Omituinen valo sitten oli, kun aurinko paistoi sieltä sumun päältä.

Joogassa joku kerää taas vetäjälle joulumuistamista, ja sanoi jostakusta, että "tuo ei kuulu mejän porukkaan" (siellä välillä aamuryhmien osallistujat vaihtelee päiviä, ihan luvan kanssa) kun kävi mun luona asioimassa, ja mulle tuli semmonen mukava olo... kuulun porukkaan! "Meihin". Tämmösenä hyljeksittynä, aina ulkopuolisena tai pakon eessä pitkin hampain hyväksyttynä se tuntui lämmittävältä. Mie ite en varmaan ulkomaailmassa ees tuntis niitä muita, ehkä sitä yhtä lukuunottamatta. Tai kahta. Kyllä mie siellä höpöttelen välillä, vaikken niin vastakaikua saiskaan. Mun vähäiset sosiaaliset kontaktini.

Hammaslääkärikäynti oli sikäli turha, että ei ollu reikiä, purentaa se taas epäili ja hioi hampaita. Niitä, mitkä on jo muutenkin kuluneet ja purennan takia hiottu kohta tyngiksi asti. Kaksi ja puoli sataa maksais nykyään purentakiskot. Pöh, hajoavat kun vähän putoovat käsienpesualtaaseen! Koettu on. Täytyy kai vaan pitää niitä silikoonisia itemuotoiltuja vähän säännöllisemmin.

Huomenna viemään tyttöä magneettikuvaukseen.

Marraskuu maata näyttää

On kuulemma ennätyksellisen vähäluminen marraskuu. Rovaniemen korkeudella normaalisti viitisentoista senttiä lunta tähän aikaan, nyt ei yhtään. Mutta tämä vuosi onkin ollut jatkuvaa ennätysten lyömistä, en enää jaksa hämmästyä mistään. Ilmasto on jo muuttunut. Miehellä on synttärit lokakuussa, ja se muistaa pikkupoikana usein sillon olleen jo pulkkakelit. Muistot toki kultaantuu ajan kuluessa...

Toissayönä valvoin taas, luulin että koira oksentaa (miehen korahtelu ja koiran maiskuttelu yhdistyi silleen mun puoliunisessa mielessä) ja heräsin liikaa nukahtaakseni enää. Selän ongelmakohta ongelmoi, ei auttanu piikkimattokaan. Kello oli vähän vaille kaks.

Maanantaiaamuna oli sit asioita, piti olla liikkeellä ja autoilla ja jestas, että olin poikki kun kotiin saavuin. Olis tehny mieli mennä nukkuun, mutta lupasin hakee tytön vielä ja ruokakin piti laittaa ja koiria lenkittää, ja kun ajattelin että jos saan pidettyä itteni hereillä päivän, nukun sit paremmin yön.

Mut ei se menny niin. Taas vähän vaille kaks heräsin. Tyttö kävi vessassa, sit koira nousi ja meni sen huoneeseen vaikka kutsuin sitä (tosin väärällä nimellä, luulin toiseksi koiraksi) ja huoletti kun tytöllä on siellä korvatulppia, joita koira tykkää syyä. Koira tuli maiskutellen pois, ja tietysti siinä mietin sit ja heräsin liikaa. Suututti oikein, nousin ylös. Pari korvatulppaa nyt tulee omia aikojaan ulos, niistä ei tarttis huolestua, mutta potutti ku taas olin hereillä. Sitten mieskin tuli kattoon, mitä teen (istuin keittiön pöydän ääressä ja tuijotin valoverkkoa) ja komensi takas nukkuun. Lupasi, että saan lukea sängyssä, mutta kumminkin sitten tuhisi ja kääntyili siinä niin, että pistin kirjan ja valon pois. Kyllä se uni lopulta tuli, ja heräsin vasta kun tyär paisko alakerrassa vessanovea ja mikron luukkua.

Pakkasta on. Tänään on tulossa joku remonttirieska kattoon saunan kattoa, se pitäs nyt vaihteeksi uusia, tai kohta meillä ei enää saunota. Kiuaskin pitäs kyllä uusia. Se olis jo kolmas kiuas meillä tässä asuessa. Niin ne vaan ruostuu puhki kun niitä käyttää, ohkasta peltiähän ne loppujen lopuksi on.

Toivoa herättämään keväinen kuva pihalta. 

Taannoin kun meillä oli miehen kans se keskustelu mun pessimismistä, niin sen mielestä elämässä on toivoa. Mie kysyin, mistä on toivoa, niin se ei osannu vastata. Siinä me kyllä täydennetään toisiamme, pessimisti ja optimisti. Ylellä oli joku "testi", mikä selvitti tilastollisia erotodennäköisyyksiä, mulla oli 2 riskiänostavaa ja 6 sitä laskevaa tekijää. Jonkun asiasta tehdyn jutun mukaan mie asetun puumien kategoriaan, ku mun mies on yli viisi vuotta nuorempi ku mie. En kyllä koe olleeni mikään puuma sillon 26-vuotiaana, kun tuon mieheni tapasin. Sikäli kyllä voin kuvitella, että kun miestään vanhempi vaimo tulee puumaikään, mies vaihtaa sen nuorempaan. Sitä odotellessa.

Päästä hampaisiin

Aiemmin tällä viikolla kävin apteekissa, ja siinä vuoroani odotellessa poimin hyllystä muuta tarvittavaa. Apteekki-ihminen huomasi kasassani Ibumaxin, ja kysyi, onko se mulle ja olenko tietoinen, että sillä on yhteisvaikutuksia syömäni mielialalääkkeen kanssa. Maha-suolikanavan verenvuotomahdollisuus. No enpä ollu tienny tuotakaan, varmaan se lukee siinä lakanassa, joka tulee lääkkeen mukana, mutta on menny ohi. Ibuprofeenihan on se ensisijainen lääke, mitä erinäisiin kipuihini syön, ja nyt sitten pelottaa syödä sitäkin. Parasetamoli kun ei yksinään oikein tehoa ainakaan päänsärkyyn. Onhan muilla ollu niitä ylävatsakipuja, mutta oon pannu ne sappivaivan tiliin.

Tarjosi Somacia vatsansuojaksi, mutta ei mulla oo semmosiin luksuslääkkeisiin varaa. Sitä kun ei syödä tarvittaessa, vaan jatkuvasti, ja mulla ei oo semmosta jatkuvaa lääkitystä, joka vaatis vatsansuojan.

Nyt on ollu hammaskipujakin. Piti oikein tilata hammaslääkärin aika, vaikka tarkastuksen aika olis ollu vasta kesällä. Jännä, että sitä tarkastusta ei voi aikaistaa, vaan jomotustapauksissa se on aina se hammaslääkäri. Ja tarkastus sitten kesällä. Mutta en tiedä, onko kyseessä reikä vai ne iänikuiset purentavaivat, eilenaamulla kuitenkin lähti kipu ylähampaista päähän, vai oliko se lähteny päästä (jota särki koko yön) hampaisiin, joka tapauksessa särkylääkettä ja lopulta migreenilääkettä piti ottaa. Ja sitten mut herätettiin kesken päikkäreiden (ku ne lääkkeet väsyttää entisestään) kaupunkiasioille ja sit piti viedä tyttö poikakaverilleen ja sen jälkeen kaaduin sohvalle uupuneena.

Pakko oli siitä vielä nousta ja lähteä koirien kanssa lenkille, ennenkuin tulee pimeä. Ja heti muutaman sata metriä käveltyäni tuntui, että hei tää on kivaa ja teki mieli lähteä pidemmällekin, mutta en ollu syöny (hätäseen ennen lähtöä heitin pari eineslihapullaa ääntä kohti) ja sen tietää, miten käy jos lähtee pitkälle ilman energiavarastoa. Kävin samalla reissulla katsomassa suppilovahveropaikkani, mutta tasan yksi löytyi. Siitä ei oikein soosiksi ole.

Oli mulla vähän huoliakin, nekin väsyttää. Eilen oli miehen kans vähän puhettakin, se ihmetteli miks mun pitää olla tämmönen, että aattelen vaan mitä pahaa vois tapahtua. Sitten kun kysyin, miksi ei voisi ajatella eteenpäin ja kenties varautua siihen pahaan, toisin kuin hän itse joka ei suo ajatustakaan tulevaisuudelle esim. laittamalla säästöön pahan päivän varalle, vaan ottaa aina vaan lisää lainaa, niin ei sitten enää ollukaan mitään sanottavaa. Siinä vaiheessa se aina alkaa puhuun koirille lässynlässyä.

Väritön

Värit lähtee kuvatessa koirien pusakoistakin

Valkopeippi kukkii marraskuun puolivälissä

Puolipilveä

No niin, taas on yksi kaunis metsäpolku tuhottu. Olen mie kyllä nähny tukkirekkojen tuolta tulevan, ja miettiny mikä metsä nyt on pantu sileeksi, mutta silti tuli ikävänä yllätyksenä.

Tältä polku näytti heinäkuussa.

Tämmönen se on tänään. Ylempi kuva on otettu hieman edempää polulta. Ei sattuneesta syystä huvittanut kävellä tuonnepäin...

Että ei nyt kauheasti ilahduttanut tämäkään lenkki, vaikka niin toivoin. Mutta löysin jotain kivaakin kuvattavaa:

Pienoismaailma aidantolpan nokassa :)

Sain tosiaan sen "neulegraffitin" valmiiksi, mutta hieman ongelmallista oli saada se kiinni tuohon portin päälle. Oli jo hämärää ja sadekin alkoi uudestaan kun siinä tusasin, lanka millä kiinnitin oli ihan kummallista, solmut aukeili itsekseen. Kyllästyin. Saa olla siinä nyt silleen ku on. Maanantaina likakaivon tyhjentäjä saa sitä ihmetellä. Keväällä pikkulinnut sen kuitenkin silppuaa.

Koirien jalat on taas toiminu, mitä nyt toinen taas vähän ontui kun hyppäsi autosta pois. Oon sitten nostanut sen alas. Tai molemmat - toinen odottaa aina samaa kohtelua :)

Näissä heinissä oli kiva keltainen väri, mutta kuvaan se ei näköjään oo tullu. Olis pitäny taas Lightroomin kautta kierrättää. Ne vähät luonnon värit ottaa nyt silmään, kun muuten on niin latteaa.

Ihmeen hyvin lankaköynnös ja muratti vielä jaksaa olla reippaan näkösenä. En tienny, että lankaköynnöskin kestää niin hyvin kylmää - onhan tässä sentään ollu se kymmenen asteen pakkanenkin.

Eihän noistakaan kuvista näköjään mitään selvää saa. Vai onko mun omat silmät epäkunnossa? Lankaköynnöksen kanssa elelee vielä se kellokukkakin, mutta ei se tietenkään enää kuki. Sitkeitä kasveja. Eihän noita ruukkuja voi tuosta mihinkään siivota, ennenkuin niistä kukat kuolee.

Sit oon pähkäilly, että miten nuo johdot oli tuolla ulkona viime talvena, kun siinä oli riistakamera, valosarja ja vielä mun auton lämmitysjohtokin, ja nyt en kertakaikkiaan älyä, miten ne oli että ylsi vielä mun autollekin se roikka. Ei vaan riitä äly. Pakko ottaa vissiin vielä yksi jatkojohto. Voi vaan kämähtää sulake sitten jossain vaiheessa. Nyt kun taas sitä pähkäilin, taisi olla niin, että otin riistakameran johdon irti kun lämmitin autoa.

Ja sit oon alkanu vähän rajottaan tietsikallaoloa. Tuntui, että se vie liikaa tilaa mun elämässä, eikä se enää oo pelkästään ilo. Tänäänkin avasin koneen vasta puolenpäivän jälkeen, kun usein istun aamusta asti. Kirjoitin kirjeen ja muutamia joulukortteja ja kävin lenkillä ja tiskikonettakin käytin. Ja yritin tehdä himmeliä :D ei oo kyllä mun homma se. Onneks ei tarvikaan olla. Nyt sit hyvällä omatunnolla päivitin blogin ja luen kohta uutisia, jos huvittaa.

Käpertymisiä.

Kokoonkäpertymisen aikaa. Niin aattelin tänäaamuna, kun vein esikoisen junalle kaatosateessa. Tihkusadetta, luki sääennusteessa, muuten. Melkoista mitätöintiä. Mutta annoin itselleni luvan olla negatiivinen, kokoonkäpertyvä, inhoava, lopen tympiintynyt marraskuuhun ja sen vesisateeseen. Ei aina tarvi yrittää olla positiivinen hampaat irvessä.

Järkyttyneenä oon seurannu Kalifornian tulipaloakin. Siellä on rutikuivaa ja täällä lätimärkää. Luultavasti ihmiset - etenkin rikkaat malibulaiset - on tottuneet siihen, että maailma on hyvä paikka ja rahalla saa mitä vain. Mutta rahallakaan ei saanut tulta pysähtymään. Rahalla sais ehkä ilmastonmuutosta hidastettua, mutta siihen sitä ei niiltä riitä. Samanlainen mentaliteetti on valtaamassa alaa myös rokotteiden suhteen; ei rokoteta ties minkälaisten harhakuvitelmien takia, mutta luotetaan, että jos tauti sitten tuleekin (mitä ei tietenkään ensisijassa pidetä edes mahdollisena) niin kyllä sairaanhoito hoitaa kuntoon. Ihmiset!

Ihmiset kutoi töppösiä Aarollekin, mitä ne oikein kuvitteli? Että ovat uniikkeja ajatuksineen, että presidentin vauvalla ei ole tarpeeksi töppösiä, että Presidentin Poika pitää Juuri Minun tekemiäni villasukkia joskus jalassaan?

Aaro-pojan syntymän jälkeen

 presidenttipari sai lukuisten onnittelujen lisäksi huiman määrän lahjoja,

 joista suurin osa oli itse kudottuja villasukkia.

Ne hiton villasukat on sitten ongelmajätettä, joista pitää päästä eroon. Siellä ne uniikit villasukat nyt on Porin sairaalan komerossa ja jaetaan sekalaiselle joukolle vauvoja. Hyvähän se on, jos käyttöön tulee, mutta voi olla että joku, joka tunnistaa kuvassa (tai Porissa) suurella vaivalla Itse Presidentin Pojalle tekemänsä tossut, tuntee itsensä aika pettyneeksi. 

Eilen ihan yhtäkkiä ilman mitään näkyvää syytä toinen koira alkoi ontua etujalkaansa. Koettelin sitä varvas kerrallaan lapaan asti, eikä se mitenkään aristanut mitään kohtaa, mutta ontui kuitenkin. Annoin kipulääkettä, se vähän auttoi, mutta lenkki kutistui pikku kävelyksi, josta osan kannoin toista, kun se ei halunnu kävellä ja anovasti mua katteli. Parina päivänä sitä ennen on toinen koira kävelly kolmella jalalla normaalia enemmän. Tällä rodullahan on polvivikoja, näiltä niitä ei ole tutkittu mutta selkeästi jotain vaivaa on tuossa yhdessä polvessa. Sekään ei arista, eikä onnukaan kun kävelee normaalisti, mutta toisinaan vaan pitää sitä yhtä jalkaa ilmassa. Ja nyt on pitäny normaalia enemmän. 

No, ei meitä ketään huvita tuossa kelissä mitään hirmulenkkejä vetääkään, joten ihan hyvään saumaan tuli lepoaika. Käperrytään suosiolla kokoon. 

Toisen karvat tekee hauskan pisaran :)

 Onni on lämmin kuiva koti. Lämpimät ihanat koirat. Kaapissa ruokaa ja tilillä vielä rahaa. Paras perhe ja siskot. Eläke! Ei tartte raataa ankeassa varastossa ikävien ihmisten seassa puuduttavan tylsää työtä ja raahustaa sinne aamupimeällä sateessa ja tulla pois iltapimeällä sateessa. Voin ottaa tirsat tai mennä ulos tai kattoo telkkaa sensijaan. 

Neulegraffiti on muuten valmis, kunhan sade hieman taukoaa niin meen viritteleen sen paikalleen. Joulukorttien teko ei onnistu. Siivoilin askartelutarvikelaatikkoani, ajattelin että josko se inspis löytyis kun niitä juttuja käsittelee. Heitin roskiin kaikenlaista, jota heti sitten olisin tarvinnu :) jotain harjoitelmia tein, yhden asiallisen kortin, yhden creepyn ja yhden surkean. Korttipohjina ostetut "kartonki"palat on niin ohuita, että jos niihin suhauttaa kultamaalia, ne käpristyy. On siis käytännössä paperia. Tyttären pienen luonnoslehtiön sivut on paksumpaa paperia! Mur. 

Kyösti

Käsittämätöntä, miten voi koskettaa täysin vieraan koiran poismeno. Monta kertaa ollu kyyneleet silmissä. Varmaan kuolen surusta sitten, kun oma koira lähtee. Toisaalta onhan niitä lähteny, ja vielä hengissä oon. Joku sairaskohtaus tullu, jotenki en oo aatellu, että koirillekin voi tulla semmosia. Sydänkohtauksia tms. Mistä sen lopulta tietää, mikä sillekin tuli.

Isälle soitin, sille oli jo aamulla mun isosisko tuonu kakun ja jotain, mistä en saanu selvää. On sillekin tullu semmonen vanhuksen kimakka ääni, kuulostaa että senkin aikaansaaminen on työlästä. Omien lasten isä sai kortin, ja lupasin viiä sen Heseen, kun se sitä toivoi. Vaikkei se ookkaan mun isä.

Äsken huomasin, että oon viime aikoina alkanu aika sujuvasti välillä käyttään "mä" sanaa "mie"n sijasta toisinaan. Ei se ottanukaan ku 35 vuotta Rovaniemeltä poismuuton jälkeen. Luokkakaveri alkoi määkiä heti kun muutti Helsinkiin. Pakko kai sen oli koittaa sulautua massaan, semmonen pinnallinen pissis kun oli. Ei siihen aikaan kyllä pissiksiä tunnettukaan, mutta ehkä joku bimbo sit. Oli olevinaan niin hienoa ja makeeta. Ja minua suretti joutua muuttaan sinne, tiesin sen jo sillon.

Pakko työntyä ulos koirien kans, vaikka on taas tuommonen ilma. Tuuleekin kylmästi ja kovasti ja mulla on muutenkin niska kipee ja jäykkä, sai vissiin kylmää. Yllätys.