Tuli romantiikasta puhe

Taas valvoin kahden tienoilta. Mikä kumma siinä on? Heräsin vielä hienosta unesta, missä oltiin kävelyllä kimaltavassa pakkasillassa. Vasemmalla kyljellä ollessa sattui liikaa olkapäähän, oikealla kyljellä pihisi nenä ja sattui lonkkaan. Mahallaan ollessa olkapäitä ei saa kivuttomaan asentoon. Selällään ei jaksa koko aikaa olla. Särkylääke keskellä yötä, se auttoi lonkkaan mutta ei olkapäähän. Piikkimattoa, lukemista kunnes mies alkoi liikaa kääntyillä ja tuhista, sillä on kuitenkin takana 11 työpäivää putkeen, joista viimeiset neljä kymmentuntisia, ja aamulla taas herätys. Nukahdin ja taas heräsin, kun mies nousi. Onneksi sain vielä nukuttua, melkein yhdeksään asti.

Mies on ollut lapsesta asti mukana LASERI -tutkimuksessa. Sieltä on tullut aika ajoin kyselylomakenivaskoja ja pari kertaa on ollu fyysisiä tutkimuksia Helsingissä - mie oon välillä joutunu pakottaan miehen tekeen niitä ja välillä täyttäny ite niin, että oon kysyny siltä vastauksia. Se on ollu jättämässä homman sikseen, mutta mie oon tolkuttanu, miten hienoa on, että sillä on mahdollisuus osallistua tämmöseen koko väestöä ja maailmaa hyödyttävään pitkäaikaiseen tutkimukseen ja saa omasta terveydestäänkin sellasta tietoa, mitä ei tavan pulliainen saa - ultrataan verisuonia ja kaikkee. Kerran olin mukana siellä Meilahdessakin "seuralaisena", ja siellä lykättiin mullekin kyselylomake. Mitä rasvaa laitat leivälle, liikutko vähintään 3 kertaa viikossa vähintään 20 min kerralla hengästyen, poltatko, potuttaako jne. ym.

Nyt on sitten otettu mukaan myös edeltävä ja seuraava sukupolvi, tyttäret on saanu omat kyselynivaskansa ja kaikki kolme on menossa Helsinkiin tutkittavaksi. Aika on varattu meän kihloihinmenon 23-vuotispäiväksi, ja totesin vain, että ei kovin romanttista. "Pitäskö olla?" kysyi mies. Mietin siinä sitten, että me ei kumpikaan olla mitään yltiöromanttisia ihmisiä, minusta on mukavaa saada positiivista huomiota ja joskus vaikka kukkapuska, mutta jatkuvasti semmonen siirappi olis kyllä vaivaannuttavaa. Hyvä näin.

Kyllä mies romanttisia asioita osaa puhua, mutta ei se niitä mulle puhu. Just tuossa polttelin pari päiväkirjaa, ja luin sieltä yhdestä sen muinaisesta tekstarikeskustelusta, jonka poistamattomia viestejä olin pannu ylös. Törkeästi ratsannu sen puhelimen. Oli ollu töissä kuulemma kiire, mutta toistakymmentä tekstaria ehtinyt vaihtaa jonku naisen kans. Ehkä se kiire oli ollu sitä :) Olin laittanu loppukommentiksi juttuun, että "pitäisikö vaatia samoja oikeuksia vai samanlaista kohtelua?" eli lupaa lässytellä muille miehille tai vaatimus siitä, että mullekin puhutaan kauniita. Kyllä se mies vain oli mustasukkainen minusta sillon alkuun varsinkin. Hyvin saattoi projisoida omia ajatuksiaan/tekojaan minuun. Hyi, hyvä että poltin niitä päiväkirjoja.

Löysin samalla esikoiselle aloittamani oman kirjan, johon olin sen asioita laittanu sillon tällön ylös. Olin unohtanu koko kirjan, jostain syystä sen kirjoittaminen oli loppunu 2007. Jossain on varmaan kuopuksenkin kirja, mutta sekin lienee loppunut silloin. Lienee ollut ankara jakso elämässä. En halua muistella. Ihmeen hyvin mie joskus oon jaksanu kirjoitella... annoin sen esikoisen kirjan sille, se lueskeli sitä ja nauroi välillä, ja totes että kaikki vauvat on vissiin aika samanlaisia. Säästin päiväkirjasta ne sivut, missä tapasin miehen ekaa kertaa ja synnytin esikoisen. En nyt jaksanu niitä kaikkia kirjoja edes kaivaa esille.

Kirjoitin ennen päiväkirjoja, nyt blogia (tosin ei tänne nyt ihan kaikkee tuu) ihan oman pääni tuuletukseksi, ilokseni ja pahaa oloa purkaakseni, mutta en kyllä halua lukea vanhoja juttuja. Joku synnytys nyt on kiva pitää tallessa, mutta pahat ja ikävät ja nolot asiat sais unohtua tyyten. Muutenkin kieputtelen vanhoja ikäviä asioita tarpeeksi päässäni. Viime yönäkin valvoessani.