Syksy tulee!

Aronian lehdissä on jo syksyn värejä!  Tai ehkä se johtuu jostain muusta...

Kävin muuten nipin napin kesäkuun puolella vielä uimassa, sen kesän ekan kerran. Siellä mun talviturkki nyt kelluu Naarajärvessä. Kuvaa ei ole todisteeksi, mutta mies stalkkas saunan pukkarin ikkunasta kuulemma :) en tiedä miksi, epäilikö se etten tarkene mennä vai arveliko että huijaan...

 Laituri pilkottaa puiden välissä ja saunasta näkyy nurkka. 

Tän verran todisteita tuli, kun istahdin tuohon nauttimaan uinninjälkeisestä olotilasta hetkeksi. Kiva mökki se on, minkä sisko on vuokrannut melkein koko kesäksi, vaikka hyttysiä sielläkin tietysti oli. Missäpä niitä nyt ei olis, paitsi ehkä keskellä kaupunkia. 

Eilen piti sitä ukkosta tulla iltapäivällä; oli puoli vuorokautta myöhässä ja jyrisi puoli neljän aikaan aamulla. Mie muistin vasta sillon, että se mun Reposaari-asetelma on pihapöydällä ilman sateensuojaa umpinaisessa astiassa, ja lähdin viemään sen katon alle. Pari kertaa vielä jyrisi vähän, mutta se siitä. Tänään oli aamummalla ennuste tämän näkönen:

Eikä aamun jälkeen oo ees satanu, ukkosesta puhumattakaan. Tosin melko pian tuon ruutukaappauksen oton jälkeen on päivitetty, ja ukkosta vasta puolilta päivin.

Tosin nyt soisi olevan sateettomia ilmoja, kun meillä on taas kattoremontti - tällä kertaa tosin vain pieni, kun saunan katto uusitaan. Yksi mukava mies sitä tekee. Lehdissä on kesäisen uutispulan tukkeeksi julkaistu vanhoja juttuja ja niiden lämmittelyjä, ja ainakin pari olen nähnyt näitä, joissa remonttirieskat kertoo miten naiset ahdistelee, ja mie nyt sitten pelkään, että annan vääriä signaaleja jos meen jutteleen :D kyllä mie kävin kysyyn onko paljon lahonnu se katto ja kun koirat oli siinä niin tuli juttua niistäkin ja aika nopeesti myös vaimo otettiin esiin. Tai siis mainittiin. Mutta kyllä mie osaan saada huolia aikaiseksi tosi mitättömistä asioista, niinku nyt siitä että luuleeko remonttirieska minusta jotain. 

Oon lukenu hiukan vertaistukifoorumia, ja tullut tulokseen, että alkoholistin lapselle tulee just näitä tämmösiä omituisia pelkoja ja stressejä, kun se on lapsuudessa kasvatettu vähän kieroon. Ei osaa suhtautua normaalilla tavalla asioihin. Panikoituu jos joku tiuskii tai huutaa. Ei osaa sosiaalista kanssakäymistä ainakaan miettimättä turhia. Mie esimerkiksi oon aina hiukan pelännyt miehiä, ehkä sen takia että isä oli äkkipikainen (jälkeenpäin on mietitty siskojen kans, että olisko siihenkin syynä ollu se sen vuosikymmeniä vaivannut kolmoishermosärky - vähemmästäkin tulee lyhytpinnaiseksi) ja muutenkin muistan, miten kamalasti pelkäsin naapurin miestä, joka oli kuulemma (äitin mielipide) kiltti. Ja koulussa pojat oli niin inhottavia, että en vieläkään pidä sen ikäisistä pojista. 

Tässä vielä loppuun kuva kukkasista, jotka sain toukokuussa synttälahjaksi mieheltä, ja on siinä anopinkin tuomia kukkasia:

Kivikasan päällä ja portailla on anopin tuomat kukat. Oranssi begonia on menny härmeeseen, varmaan oon kastellu sitä liikaa. Oon kai niin monta tappanu kuivuuteen, että varmuuden vuoksi nyt oon kastellu liikaa :) Portailla on jonkulainen apila tai käenkaali, jossa on kivat pinkit kukat, mutta kun kuva on otettu aamulla kun paikka on varjossa, ne on vielä kiinni. Krassia oon tyrkkiny ruukkuihin myös. Mustasilmäsusanna on liian paahteisessa paikassa, pitäs kai siirtää muualle. Ruusupapu kasvaa ja tekee nuppuja, ja hajuherneet on hyvin lähteny kasvuun. Nyt tulee taas kasteluvettäkin :)

Heinäkuu

Heräsin viideltä onnettomana. Mitenkä sitä ei nyt sitten kotona osaakaan nukkua, vaikka aattelin että nyt uni maistuu kun on raskas matka takana... unissa olin taas töissä, paljon töitä, paskamaisia työkavereita jotka haukuin ja sitten pyysin anteeksi, leivässä kasvoi sieniä ja ne piti heittää roskiin ja kukkia piti kastella, ja ne oli omituisia. Mun unissa toistuu (nykyään kyllä harvakseltaan) aihe, jossa kukat tai lemmikit on jääneet hoidotta ja on  huonossa hapessa.

Ehkä uneen antoi sysäyksen se, että tässä kuussa on tilaisuus, jossa mahdollisesti törmään erääseen työkaveriin, jota en ole nähnyt sen jälkeen, kun eläköidyin, ja suhtautumiseni häneen on hieman kahtalainen. Siinä ihmisessä on kaksi puolta, ja se toinen puoli on kyllä mukava, vaikka toinen luuraakin koko ajan siellä takana. Eikä se anna itsestään mitään kun sen kanssa on vuorovaikutuksessa. Jotain pinnallisia juttuja. Siltä unessa pyysin anteeksi haukkumistani.

Lisäksi unessa oli se pimu, johon miehellä oli jonkinlainen suhteenpoikanen. Oli pari vuotta työkaverina kun piti opiskelussa välivuotta, ja oli näin )( lähellä, etteikö mies olis vaihtanu mua siihen. Ne oli siellä työpaikan yläkerrassa sängyllä kuuntelemassa musiikkia. Siitä kai se suurin osa onnettomasta fiiliksestä herätessä tuli. Ja tietysti nyt muutakin, oikeaa surtavaa on.

Ennen kotiinlähtöä käytiin isän asunnolla kattomassa, onko siellä jotain, mitä haluaa itelle, ennenku pannaan kaikki roskiin tai myyntiin. Otin yhen takin, hyvä välikauden ja rämpsykelien takki. Joka tuoksui niin isälle, että itku tuli kotona kun sitä nuuhkin. Sitten mie mallasin isän hattua, ja kun se tuntui niin mukavalta päässä - kuin isä olis tukkaa silittäny - niin se jäi mun päähän kotimatkan ajaksi. Kaksi vajaata konjakkipulloa jos mies niitä tuosta kuluttelis, niskanhieromakone (ihana!) ja pari taulua. En tiedä, mihin isä on ne loput taulut laittanu, niitähän oli kymmeniä... toivottavasti on myynyt, eikä hukannut. Tytöille isän tekemät kuksat. Niin raskas mieli, siskokin sanoi, että ihan fyysisesti sattuu rintaan.

Plarasin isän lääkkeet, otin sieltä käsikauppalääkkeet, joilla on vielä käyttöaikaa ja laitoin loput pussiin apteekkiin palautettavaksi. Myöhemmin kotimatkalla tajusin ison eron, mikä oli äitin jälkeenjääneisiin lääkkeisiin verrattuna; isällä ei ollu yhtään masennus-, ahdistus-, nukahtamis- eikä rauhoittavia lääkkeitä, joita äitillä oli roppakaupalla ja se vielä alkoholiakin niiden lisäksi käytti. Isän kantti kesti sairauden ja kuolemantulon vääjäämättömyyden ilman turruttavia lääkityksiä.

Jasmike on komeimmillaan.

Iltapäivälle on luvattu ukkosta, sais nyt tullakin, kun aina lupaillaan eikä tuu. Mie lähen nyt koirien kans lenkille, en oo moneen päivään päässy omille nurkille käveleen. Kello ei oo vielä seittemääkään, on todennäköisesti mukavan hiljaista :)

Se on ohi

Tottakai jäin vähän miettiin, että voi ku olisin menny vielä käymään siellä illalla, kun meinottelin, mutta olin niin väsyny että aattelin ottaa pienet torkut ensin. Ei jaksanu vanha ihminen kahdella 2 tunnin unisessiolla vuorokautta. Sisko oli kuitenkin paikalla. Mieki olin siellä muutaman tunnin iltapäivällä, isä joko näki kamalia painajaisia tai sitten oli vain tuskainen, kun huusi unissaan välillä kovasti. Pyysin sille lisää lääkettä, vaikka edellisestä morfiiniruiskeesta oli vasta pari tuntia. Lisäksi sillä oli kipulaastari, ja lähtö tuli hetikohta kipupumpun asennuksen jälkeen. Lääkityksessä ei siis ainakaan pihistelty. Hyvä niin. Ja hyvä, että kaikki kävi lopulta nopeasti. Ja hyvä, että me kaikki tyttäret ehdittiin isä hyvästellä, mie ehdin toimittaa meänki tytöiltä ja mieheltä sille terveiset, mitään ei oikein jäänyt kesken tai kaduttamaan. Ja hyvä että soitin juhannuksena ja juteltiin kunnolla viimeisen kerran, paljoa myöhemmin ei olis varmaan enää pystyny. Ja isäki ehti minut nähdä, kun se oli kuulemma ollu huolissaan että ehtiikö enää näkemään. Että hyvä se oli, kun hälyttivät minut paikalle.

En kirjoita tätä sympatian toivossa, haluan vain kirjoittaa sen ulos, pois mielen päältä. Tai onhan se tietty mielen päällä vielä pitkään, mutta kirjoittaminen auttaa pitämään päätä järjestyksessä. Huomenna pääsen jutteleen asiasta tarkemmin siskon kans, tänään vain ohimennen nähtiin kun se tuli sairaalalta tämän kautta.

Kuolema vain kuuluu elämään. Tämä menee ihan käsikirjoituksen mukaan, vanhemmat kuolee aina jossain vaiheessa ja sitten on meidän vuoro. Isä olis täyttäny syksyllä 89 vuotta, että ehtihän se elää. Olis se varmaan vielä monta vuotta eläny ilman syöpää, niin hyvässä kunnossa oli ja eli terveellisesti. Sen 6 vuotta vanhempi isosiskohan kuoli nyt alkukesästä. Kyllä isä olis halunnu elää silti vielä. Sillä oli elämänhalua varmaan enemmän ku mulla, mutta tämä nyt meni näin.

Mies tuli koirien kans tänne tänään, haki minut sairaalan edestä ja mie vain luikahdin takapenkille koirien viereen yllättäen. Koirat oli että mitätäh häh ja sitten että jeejee ja huishuis ja lups lips. Oli puhe, että meen niiden kanssa takaisin kotiin sunnuntaina, mutta katotaan nyt miten tämän tilanteen kanssa toimitaan.

Sydän on tietysti raskas, mutta järkimieli kevyt, kun isä pääsi lepoon ja sairauden kanssa kipuilu on ohi. Sivustaseuraajan osa on höyhenenkevyt siihen sairaan osaan verrattuna, mutta on se ollu surua ja
ahdistusta meilläkin, kun toisella on tuskainen olo ja mitään ei voi sen hyväksi tehdä. Se avuttomuus on aika kamalaa sekin.

Täytyy yrittää mennä nukkumaan. Tosi kaunis ilta tuli tänään.

En pidä tästä

Ei mulla mitään suunnitelmia ollu, mutta jos olis ollu, niin olis tullu nyt muutoksia. Isän vointi on romahtanut, ja siskot pyysi että tulen sinne vuorottelemaan niiden kanssa isän vierellä. Mikäs mulla eläkeläisellä. Olisin vaan toivonu, että isä olis voinu kerrasta lähteä, eikä olis tarvinnu kitua, eikä tätä kuolinvuoteen vierellä valvomista. Tulee äidin viimeiset ajat mieleen. Sillon ei siskot voinu lähtee töiden ja perheiden äärestä apuun, hyvä että mulla on nyt mahdollisuus. Kuopus on kesälomalla, joten se voi hoitaa koirat täällä. Lähden heti tänään.

Kokeilin mahtuuko hautajaismekko päälle... mahtuu, mutta en nyt sitä mukaan pakkaa. Ei oikein nukuttanu yöllä, mieskin kuorsas, ja heräsin ennen viittä että saan sanoa heipat kun ei nähdä päiväkausiin. Hankalaa tuntui sille olevan taas mun yksin lähteminen.

Käytiin pikaseltaan eilen Helsingissä, komiasti liehui Pride-lippuja siellä täällä :)

Kotiin tullessa oli komia lude portin päällä, heijasteli auringossa pronssinvärisenä. Lieneekö härkälude.

Pientä elämää

Ei oo tullu vettä. Miten ne kuurot niin tehokkaasti aina väisteleekin meitä? Saa kasteluvettä koukkia jo niin syvältä tynnyristä, että vois vähän tulla. Kattelin kylillä, että hernepellotkin kaipais kipeesti vettä. Pikkusen ripsi eilenillalla, mutta se ei kyllä auttanu mihinkään. Ens viikolle on kuulemma luvattu.

Juhannus meni rauhaisasti, ei ollut liiallista kännäystä eikä tarvinnu lähtee ajeleen. Esikoinen käväisi kotona hakemassa vaatteita ja kaupasta ruokaa, kun poikakaverin kotona oli sähköt poikki eikä näinollen saanu ees vettä. Kuopus oli pari yötä uuden poikkiksensa luona, en tiedä mitä entisen kanssa tapahtui, mutta rumasti se poika kirjoitteli nettiin tytöstä. Ja levitti videota itsestään polttamassa kannabista, ei oo hakenukaan kouluun. Hyvä vain, että ei sellaisen kanssa ole. Surku syrjäytyvän fiksun pojan takia kyllä. Potentiaalia olis, mutta heittää kaikki herran haltuun.

Selvitin viimein sen mysteerilinnunkin, mikä täällä on ruvennu laulaan. Se mikä kuulosti kirjokertulta, muttei voi olla se: on mustapääkerttu! Luulin, että sellanen on niin harvinainen, etten millään voi semmosta bongata, mutta ei se olekaan. Ei se nyt sataprosenttisen samansävelinen laulu ole kuin esimerkkilauluissa, mitä löysin netistä, mutta samanlainen huilu siinä lopussa on. Ja onhan sille soveliaita pesimämaastojakin täällä. Taas nähtiin, että luulo ei ole tiedon väärti.

Käytiin eilen sunnuntaiajelulla Pornaisissa. Siellä oli Halkiankoski, joka on varmaan hieno näky kun virtaa vapaana, mutta nythän uoma oli aika tyhjä. Hurja kanjoni kyllä. En tiedä, olisko sitä turbiinin läpi virtaavaa vettä mistään nähnyt, kun siinä ihan kosken partaalla oli asuintalo eikä siellä voinut hiippailla. Aikamoinen paikka asua. Kissa köllötteli verkotetulla terassilla. Käytiin vähän Pornaisten kylässä kävelemässä, rauhallista oli. Ihan mukavan näköinen kylä.

Mukavan näköisellä paikalla on tässäkin huutokaupattava vapaa-ajan asunto. Hirveä bunkkerimainen mörskä, aikansa miljoonalukaali kuitenkin. Kuntotarkastusraportista näkee, että paras, mitä sille vois tehdä olis purkaa maan tasalle. On kuulemma muutama vuosi sitten ollu myynnissä 3,2 miljoonalla, näyttäs että on siitä lähtien ollu oman onnensa nojassa. Vierasmaja riittäs mulle.

Kukkia ja mehil... ampiaisia

Kuudessa ylimpänä olevassa lukulistan otsikossa on juhannus muodossa jos toisessa :) Meillä on rauhallista. Lapsukaiset on omissa riennoissaan ja me vanhat varikset täällä taas kaksin. Tai koirien kans. Ulkona on liian kuuma tai liikaa lentäviä saatanoita, ollaan enimmäkseen oltu sisällä.

Heräsin kyllä aamulla ennen kuutta, joten olin aamulenkillä hyvissä ajoin. Eipä näkyny paljoo kulkijoita! Puoleen päivään mennessä olin lenkkeillyt, leiponut kakun ja paistanut jauhelihakebakoita ("nakkebakkoja", oli nakinpaloja tikussa lihan alla) ruuaksi, ja nukkunu parin tunnin päikkäritkin.

Jasmike avas hääpäivän kunniaksi ensimmäisen kukkansa, ja orvokkipadassakin eka nyrpeä viiksivallu päätti avautua:

Heittelin tuonne tosiaan kurkkuyrtin ja kehäkukankin siemeniä, kun niitä nyt sattui olemaan enkä keksiny mihin paan, siksi siellä näkyy muitakin lehtiä kuin orvokin. Tuon yhen rikkaruohon, mikälie pujo, nyppäsin irti kuvanoton jälkeen. Vesiheinää riittää vieläkin nypittäväksi. 

 Hypnoottinen kotkansiipizuppilo.

 Mää vaan sanon, että hulluihin paikkoihin alkaa ampparit pesiä tekeen! Katrilla ulkosohvan alle, meillä aurinkovarjon alle. Ei tuossa liikennettä näkyny, liekö huomannut ettei tuo ole kovin tukeva paikka. Eka isompi tuulenpuuska, niin lentää nurinnarin pihalle tuo varjo - etenkin kun sitä ei uskalla nyt kiinnikään panna, jos vaikka on ampiaisia pesässä... edellisten lentelyjen jäljiltä on tukirankakin jo vääntyillyt miten sattuu.

 Toin Reposaarta vähän kotiin. Täkäläiset keltamaksaruohot on jo täydessä kukassa, tämä vielä harkitsee... mutta näyttää kuitenkin jossain määrin toipuneen matkasta. Tuosta yksittäisestä maksaruohosta en sit tiiä, sen juuri taisi katketa.

Iltakävelylläkin sitten käytiin, vaikka olikin kuuma. Hissukseen mentiin ja valikoitiin tuuleisa reitti ja juotiin usein. Luomu(?)pellossa oli paljon valkoisia tipluja, jotka tarkemmin katseltuna osoittautui peltohatikan kukiksi. Kauniita pikkukukkia, joista Luontoportti sanoo näin:

Peltohatikka lienee tullut luontoomme varhaisen maanviljelyksen mukana, kenties jostain Alppien pohjoispuolelta. Edelleen se on meillä ihmisen seuralainen, joka kasvaa pääasiassa viljelysmailla ja vaivaa etenkin happamien turve- ja hietamaiden peltoja. Vaikka peltohatikka onkin hento ja yksivuotinen, taajat kasvustot kyllä heikentävät viljan kasvua. Lajia on vaikea hävittää, koska hatikalla on maassa siemenvarasto, parhaimmillaan – tai pahimmillaan – jopa 10.000 siementä neliömetrillä.

Suomessa peltohatikka on niin selvä rikkaruoho, ettei sen uskoisi olevan myös ikivanha viljelykasvi. Kasvia on viljelty vielä viime vuosisadan alkupuolella Pohjois-Saksassa ja Tanskassa karjanrehuksi. Sen sanotaan vaikuttavan edullisesti lehmien maidontuotantoon. Vielä aikaisemmin se on ollut myös tärkeää ihmisravintoa. Öljypitoiset siemenet ovat hyvin ravitsevia ja kivikaudella niitä on käytetty todennäköisesti puuroaineksena. Siemenet ovat kuitenkin niin pieniä, että keräämisen vaivalloisuus lienee karsinut hatikan esi-isiemme ravinnonlähteiden joukosta kun helpompaa ruokaa on tullut tarjolle.

On siinä ollu hommaa, kun tuonkin kasvin siemeniä on puuroksi asti kerännyt... ei oo ollu vapaa-ajan ongelmia.

Jottain tarttis teherä.

Päivät menee koneella nyhjätessä ja lenkkeillessä, ulkona ei viitsi tehdä mitään sellasta, missä ei oo koko ajan liikkeessä. Koska ne lentävät, pistävät ja purevat riiviöt.

Tänään seurasin varista, joka oli poikasensa kanssa ruokaa etsiskelemässä, ja ajattelin, turhautuuko ja ärtyykö varis lapseensa, joka koko ajan kulkee perässä nokka ammollaan sanomassa variksenkielellä ilmeisesti "mullekki! anna anna! ruokaa!" rää rää. Niinkuin joskus itse väniseviin lapsiinsa turhautui.

 Väriä pihalla :) eihän tuossa kuvassa näy, mutta no siellä sinivioletteja saksankurjenmiekkoja ja punaisia tulikellukoita ja keltaista päivänliljaakin. Pyykkien lisäksi.

Sieniäkin jo löytyi. 

On vissiin joku juhannus, ja lehden mukaan olis pitäny käydä jo eilen kaupassa, koska tänään on ruuhka ja tavarat lopussa ja hirveät jonot. En oikein usko, tänäänhän ainakin iltaan mennessä on kaikki jo lähteneet jonneki järven rannalle jussia viettään. Jos joku tuote on loppu niin sitten ollaan ilman tai otetaan jotain muuta. Ja jos mies alkaa ryypiskeleen ja hinkuaa jotain ryyppykavereita kutsumaan, lähden ajeleen kaupungille niinku joskus ennenki oon tehny. Sitten linnoittaudun vinttiin. Kävin kirjastossakin, on taas luettavaa muutamaksi päiväksi. 

Yritin lukea itselleni uutta kirjailijaa, tai kirjailijoita: Kaaberböl/Friis. Kuulosti kiinnostavalta, mutta kirja alkoi juuri sillä tavalla, mitä inhoan - useita pieniä tarinanpätkiä eri ihmisistä ja niiden touhuista. Kaipa ne olis solmiutuneet myöhemmin yhteen, mutta en jaksanut keskittyä haarukoimaan monelta eri lautaselta vuoronperään. Sain uusimman Leonin :) On ihanaa, kun on kirjasto, josta saa ilmaiseksi lainata kirjoja ♥ 

Huomenna tulee 23 vuotta siitä, kun menin naimisiin tuon rakkaan kaljasiepon kanssa. Aletaan jo vähän ymmärtääkin toisiamme aina välillä, kun on näin kauan harjoiteltu.