Kyllä tässä pärjätään

Kauhea myräkkä piti oleman, oli tavan lumisade. Mutta niin se usein on. Tuuleen yhdistettynä se lumisade vaan alas tultuaan asettui hieman epätasaisesti - mun auton tuulilasilla ei ollu mitään, mutta takalasilla oli 20 sentin lumikerros, miehen auto oli eri päin tuuleen nähden, niin sen autossa se lumikasa oli tuulilasilla.

Päivemmällä oli mukava sateeton hetki käydä lenkillä, tosin paikoin sai kahlata lumessa ja kantaa koiria, joiden jalat ei tahdo oikein yltää lumessa kahlaamiseen.

Jostain syystä tuo mustapukuinen koira ei olis halunnu kävelläkään, alkoi vaatia syliin jo kolmensadan metrin kävelyn jälkeen. Tai ainakin alle puolen kilometrin. Sillä kun on välillä ollu jalka kipee, niin nostin sitten syliin, mutta kun toinen on sylissä niin toinenkin haluaa, enkä jaksa kanniskella molempia kovin pitkään. Ja pöljäähän se onkin olla koirien kans lenkillä ja kantaa niitä... samoin tein voisin hommata sellaset koirien rattaat. No en.

Pihatien edessä oli koirankorkuinen, ellei korkeampikin, aurausvalli. Siinä sai mamma hikoilla hetken, ennenkuin tuo oli siirretty pois auton reitiltä ja postilaatikoiden edestä. Sais naapurit kyllä lahjoittaa vaikka suklaalevyn, kun pidetään niidenkin postilaatikonedusta puhtaana! Ei se vähälumisina talvina oo mikään homma, mutta just tälläkin hetkellä siellä on valli (näin kun aura äsken meni) joka tamppautuu korkeaksi jäiseksi polanteeksi postiauton renkaan alla, jos sitä ei siivoa pois. Ei oo muuten jokuseen talveen ollu mejän pihalla näin paljoa lunta. Vaikka joskus kyllä enemmänkin. Muistan hyvin mejän ensimmäisen talven tässä talossa, kun odotin esikoista ja sen mahani kans työntelin lumia ku mies vaan nukkui aamulla. Siihen aikaan se oli vielä nuori aamu-uninen mies eikä meinannu millään päästä ylös. Nykyään nousee välittömästi, kun herätys kilkuttaa.

Mie oon ronkeli kirjojen suhteen, mutta viime kirjastokäynnillä nappasin aivan itselleni tuntemattoman kirjailijan dekkarin, Denise Rudbergin. Enpä oo ennen lukenu dekkaria, missä kuvaillaan jopa gynekologilla käynti. Vielä se ei oo vienyt mukanaan, ja sitten kun lukee vaan pätkän silloin tällöin, tahtoo unohtua mitä kukakin teki ja miten se liittyy mihinkään. Varsinkaan kun ei alkuun oikeen mikään liity mihinkään. En erityisesti pidä tuollaisista kirjoista, missä on tusina eri juonta alussa (ja jokaisessa eri ihmiset) niin että vaatii shakinpelaajan aivot pysyä kärryillä. Kerrotaan vähän yhestä ja sit vaihdetaan toiseen ja sitten kolmanteen ja välillä jatketaan kakkosta ja sitten tulee neljäs miljöö uusine ihmisineen ennenkuin palataan jatkamaan ykköstä jne. Mutta onhan se hyvä, että aivoilla on jumppaa.

Muutenkin on taas ollu sanat kadoksissa. Vaikeaa, kun pitäisi nopeasti kommentoida jotain, eikä muista sanaa. Oon niinku lapsi, joka keksii omia sanoja. Tai suusta tulee random mieleentulleita sanoja sen oikean tilalla.


 Alkavan muistisairauden voi tunnistaa myös kielen köyhtymisestä.

– Ihminen saattaa jotakin juttua kertoessaan unohtaa tarvittavan sanan ja kiertää sen muilla ilmaisuilla. Terve kokee saman ilmiön, kun puhuu vierasta kieltä eikä yksinkertaisesti tiedä jotakin sanaa.

Mutta voihan se toki olla ihan masennuksen ja tämän pienessä maailmassa elämisen aiheuttamaa. Pitäs varmaan liikkua enemmän ihmisten ilmoilla ja toimia yhteisössä, mutta ei yhtään huvita. Ahdistaa ajatuskin. Sietokyky erilaisia ihmisiä kohtaan on madaltunut. Tällä viikolla totesin sietokyvyn täysi-ikäistä lastakin kohtaan vaihtelevan. Ehkä se on luonnollista kehitystä ja niin kuuluu ollakin. Luonnon järjestyksessä aikuistuneet jälkeläiset jättää synnyinkotinsa. Ja nyt kun kuopuskin on ollut kotona sen työharjoittelunsa takia, eikä asuntolassa, niin vaikka onkin mukavaa ja lämmintä kun on tupa täynnä rakkaita, niin nautin kyllä tästä keskipäivän yksinolosta. Saa heittäytyä sohvalle jos huvittaa tai istua koneella jos huvittaa, kun joka paikka ei oo täynnä muita ihmisiä.

Miehen mielestä mun pitäs "järjestellä paikkoja" täällä, kun viikonloppuna on tulossa pari vierasta kahville. Tuossahan tuo sen lojumaanjättämä imuri lojuu vieläkin. Ei oo kukaan imuroinu mitään sen jälkeen. Taidan järjestellä paikkoja niin, että pistän hänen kameransa ja kopterinsa ja ohjaimensa jonnekin talteen, ja sitten kun se kyselee niiden perään, en muista mihin panin. Silleen se itsekin siivoaa :)