Unelmia ja erään työuran katkera loppu

Yön unikatsaus: tein jotain lintulajitestiä netissä. Ei mitään kovin vauhdikasta siis tällä kertaa :)

Ihanasti ropisi sade kattoon aamulla, ja joskus aamuyölläkin. Sen piti olla ennusteen mukaan loppunut jo tähän mennessä, mutta vielä tulee eikä ihan vähänkään. Ei haittaa, kunhan annetaan semmonen loppupäivä, mitä on luvattu, että pääsee lenkille! Eilinen kaloritankkaus toi heti painoa kyllä lisää, mutta viis siitä.

Viikon päästä olis tiedossa kolmipäiväinen urakka, nimittäin Rockfest. Viimekesäisen nelipäiväisen urakan jälkeen mies hehkutti jo tämänvuotista, sanoin että en lähe. Mies kysyi, minkä bändin pitäs sinne tulla, että lähtisin, ja sanoin että Disturbed. No, juuri sen ne on sitten hommanneet lauantaiksi, niin kyllähän sitä sitten sinne on mentävä. Ostin oikein kiertuepaidankin hyvissä ajoin! Ja Kiss on kans semmonen dinosaurus nuoruuden ajoilta, että kiva sekin on nähdä kerran elämässään. Sen "I was made for loving you"ta tuli limudiskossa tanssittua... Turbonegro on myös hyvä (mulle ihan uusi tuttavuus) mutta se menee osittain päällekkäin Disturbedin kanssa, että on turha haaveillakaan pääsystä näköetäisyydelle ko. bändistä. Sääennuste tarjosi ensin sadetta, mutta nyt se on muuttunut sellaiseksi, että on jo vähän liiankin kuumaa ja aurinkoista... täytyy varautua aurinkorasvalla, hatulla ja vesipullolla. Voi olla, että lääkintähenkilöstön tarvetta ilmenee kun ihmiset juo kaljaa ja sammuu aurinkoon.

Tällä kertaa kuopus on tulossa myös mukaan, kun tarvittava ikä on koossa. Sen paras (ja ainoo) kaveri, joka fanittais Slipknotia, ei vielä oo kahdeksaatoista eikä pääse mukaan, ja se on harmi kyllä.

Just tänään mietin, että pari vuotta sitten ei olis tuosta tytöstä uskonu, että se menee reippaasti eläintenhoitokouluun, hommaa ihan itse itselleen peräti kaksi harjoittelupaikkaa ja käy autokoulun ja nyt ajaa autolla nuin vain harjoittelupaikkaansa kymmeniä kilometrejä. On saanu itseluottamusta ihan hurjasti! Olen siitä onnellinen. Eikä se häpeä lähteä samoille festivaaleille isänsä ja äitinsä kans ♥

Tässä taannoin kun kävin siskon luona, oli juttua toiveista, unelmista ja niiden toteuttamisesta. Sisko kun on tullut nyt vähän aikaa kerrostalossa asuttuaan siihen tulokseen, että se ei oo kaupunki-ihminen, pitäs päästä maalle tai ainakin omakotitaloon. Ymmärrän mainiosti, itsekin mieluummin täällä asun kuin missään kerrostalossa, vaikka tässä omat ongelmansa onkin. Mie vaan oon tämmönen pessimisti, eikä siskokaan oo mikään nuori enää, pelkään että se unelmien talo ei olekaan niin kiva sitten. Toki nyt on (varsinkin kauempana isoista kaupungeista) halvalla myynnissä pieniä taloja, mutta toistaiseksi kaikissa on ollu jotain vikaa, eikä kauppoja oo tullu. Ne myyntikuvat on niin hienoja; mitä ne kuvittelee oikein saavuttavansa laittamalla talosta harhaanjohtavia kuvia, kun ihmiset kuitenkin tulee katsomaan paikan päälle ja sitten pettyy kovasti? Yksikin oli kuvista päätellen oikein idyllinen, mutta paikan päällä näki, miten rapistunut se oli, pinttynyt liasta ja haisi kuvottavalle. Yhtä myytiin paikalliseen hintatasoon liian korkealla hinnalla, vaikka sen sauna oli tiensä päässä ja kattokin olisi pitänyt välittömästi uusia.

No nyt eksyin aiheesta, unelmista ym. Sisko kun sanoo tietävänsä sisimmässään, mihin kuuluu ja mikä paikka on hyvä. Luottaa siis intuitioon. Ja mulla on takana niin hyvä kokemus siitä, miten intuitio johti harhaan, että mie en a) uskalla toivoa mitään, ettei toive sitten toteudu ja mie huomaan, ettei oliskaan kannattanu sellaista toivoa b) en luota itseeni, että osaisin valita oikein.

Joskus männävuosina, kun yritin tehdä karjanhoitohommia, menin töihin eräälle tilalle. Oli oma pieni söpö punainen mökki (no siinä oli kaksi asuntoa, seinän takana asui renki), kurjet huuteli läheisellä suolla, oli järvi lähellä, oli järjestetty lehmille mahtava lypsypaikka ulkona, oli kevät, linnut lauloi, seitsemän joutsenta lensi yli ja pidin sitä "hyvänä merkkinä". Kaikki, ihan kaikki tuntui niin hyvältä! Tunsin tosiaan kuuluvani sinne.

Se osoittautui hirveäksi virheeksi, työnantaja oli kuin 65-vuotias lihava lellikakara, polki jalkaa permanentti täristen ja huusi naama punaisena ja syytti mua ihan kaikesta; vaikka lehmät olis laitumella jotain rikkoneet niin syy oli minun. Lehmä jos sairastui, syy oli minun. Suuttui mulle mm. siitä, että kolmen kuukauden tuntemisen jälkeen huomaamattani sinuttelin häntä. Olis pitäny teititellä. Ja siitä, ettei tarpeeksi selvästi avomiehen kanssa häntä tervehditty, kun oltiin pyöräilemässä ja hän ajoi autolla vastaan. Ja etten tarjonnut täytekakkua syntymäpäivilläni - pakko oli kutsua kaikki tilan ihmiset synttärikahville, kun niin oli kuulemma heillä tapana.

Se oli ainoa paikka ikinä, mistä oon lähteny ilman irtisanomisaikaa. Jätin toisen karjakon vähän hankalaan tilanteeseen, mutta siitäs sai kun ei voinu suutaan avata kun olis voinu minua puolustaa selkeästi vääriltä syytteiltä, tiesi että ne oli vääriä ja oli siinä paikalla. Ei, oli vaan tyytyväisenä hiljaa, kun haukut ei kohdistuneet häneen.

Koko kämppä oli pakattu neljässä tunnissa muuttovalmiiksi, ja seuraavana aamuna avomiehen veli tuli kuormurilla hakeen kamat. No, oli meillä onneksi miehen työsuhdeasunto, mihin muuttaa, että sen verran oli pohjustettu nopealla aikataululla. Työnantaja yritti tarjota mulle tuplapalkkaa että olisin ollu vielä kaksi viikkoa, "minulle ei ole koskaan kukaan tehnyt näin!" - itse oli kyllä irtisanonut karjakkoja välittömästi ilman irtisanomisaikaa, että sai maistaa ihan omaa lääkettään. Siihenkin nimittäin koitti vedota, että mulla ei ole koeaikaa.

Työtodistushan sen oli pakko kirjoittaa, oli hyvin lyhytsanainen ja keskellä paperia oli hyvin tyrkyllä puhelinnumero. Toinen karjakko sanoikin, että oli aina haukkunut kaikki, jos joku uusi työnantaja oli soittanut ja kysynyt suosituksia. No, eipä kukaan soitellut mun takia. Mutta se oli hirveä kokemus, mulla putos painokin kahdeksan kiloa parissa kuukaudessa, mutta kyllä mie olinkin ihan sutjakka sillon :) Söin vaan keksejä, suklaata ja kerran päivässä leivän, että jaksoin tehdä töitä. Ja kahvia. Ja päätä särki aina ja ahdisti ja olisin pian tullut hulluksi siellä, jos en olis päässyt pois.

Löysin bloggerin albumiarkistosta kuvankin itsestäni noilta ajoilta. Ja koirakin siinä kaupan päälle. Nyt painan 20 kiloa enemmän. Kirjoitin kokemuksistani päiväkirjaakin, sen oli tarkoitus alun perin olla ihana kertomus kutsumusammatista kivassa paikassa, mutta siitä tuli sellanen kauhukertomus sitten. Pidin sen tallella sitä varten, että jos mulle joskus vielä pälähtää päähän ajatus karjanhoitohommiin ryhtymisestä niin luen sitä ja unohdan mokomat haaveet. Jos joku on kysyny, miksen oo niissä hommissa, oon sanonu että lehmät on kyllä kivoja, mutta niiden omistajat elää 1800-luvulla ja pitää työntekijää vaan piikana eikä ihmisenä ollenkaan. Eihän se tietenkään pidä paikkaansa kaikkien suhteen, mutta mulle vaan sattui pari sellaista ja ura tyssäs sitten siihen. 

En oo pitkään aikaan tätä muistellu, mutta ainakin se tuosta työpaikasta lähteminen oli oikea valinta ja ratkaisu. Siitä huolimatta, että oli 90-luvun lama pahimmillaan. Seuraava, "väliaikaiseksi" ajattelemani työpaikka olikin se, josta 20 vuoden jälkeen jäin tk-eläkkeelle...