Ensimmäistäkin viedään jo

Ostin jouluksi "korvikealkoholia", alkoholitonta punaviiniä Lidlistä. Monesti mietin, että oliko sen nimi Dawson's Creek, mutta se oli Rawson's Retreat. Kukaan muu meillä ei ymmärrettävästikään sitä juonut, ja mieki ekan lasillisen jälkeen mietin, jääkö loppu juomatta. Ei se pahaa ollut, mutta... no, se oli punaviiniä. Sitten hoksasin lantrata glögiä sillä, ja sepäs olikin hyvää. Mukavasti taittoi makeutta pois. Eikä tehnyt migreeniä! Eli punkussakin taitaa olla vaan se alkoholi, joka migreenin laukaisee. Voin ostaa joskus toistekin holitonta punaviiniä - valkoviiniä en, kun se maistuu yöksi lasiin pöydälle jääneelle mehulle.

Uuden vuoden saapumistakaan ei millään krapulalla juhlistettu, tai mie en ainakaan. Käytiin illalla pari yleistä ilotulitusta kattomassa, kotikylän tarjonta oli säälittävää nyt, kun mejän isäntä ei ollu ostanu mitään. Naapurissa oli pari hassua pierurakettia. Kuten kuopus kuvaili: SIUUH "jee, nyt se räjähtää!" --- prut. Toisella naapurilla oli paukkeesta päätellen jotain hienompaa, mutta ne paukutteli jo alkuillasta, en viitsinyt pomppia sisään ja ulos ettei koirat hätäänny, ja aina kun välillä rauhallisesti menin ulos niin pauke loppui, ja vuoden vaihtuessa ei ollu enää paukkuja niillä. Mutta eipä siinä mitään, nähtiin me niitä hienoja kyllä aiemmin. Tää kylä on kyllä tosi hiljainen, vaan en pane pahakseni. Melkoinen jyly kyllä kuului ympäristöstä. Koirat oli vähän kummissaan, mutta rauhallisia.

 Päikkärit piti vetäistä, vaikka ihan pitkään nukuinkin. Myöhäisimmän nukkujan herätin kahdelta.

Riistakamera oli ottanu kuvan kissasta :) tai osasta siitä. Kirjava kissa, väristä ei voi sanoa kun oli mustavalkokuva... en tunne kyseistä yksilöä. Neljän maissa aamulla kävellyt.

Tässä vielä tulos siitä väriterapiastani:

Jonkulaiset sekuhäntätossut, kun lanka piti laskea tosi tarkkaan, sitä oli niin vähän. Keittiövaa'alla punnitsin, ja lopuista tein kiristysnauhat ja rusetin. Joka on törpön näköinen, mutta nyt en jaksa paneutua.

Viimeistä viedään

Vasta yksi ennenaikainen laukeaminen on tullu mun tietoisuuteen asti - eilenillalla, kun olin nukkumassa, pamahti jossain lähellä. Heräsin säikähdykseen, ja näin ikkunasta heittyvissä varjoissa liikkuvaa valoa ja ymmärsin sen olleen joku ilotulite. Jotta jaksaisin sitten illalla valvoa eikä tarttis mennä nukkuun säikyttelevään paukkeeseen, niin otin illalla pitkästä aikaa nukahduslääkkeen puolikkaan. On ollu tosi pätkittäisiä unet viime aikoina ja päiväväsymys kohtuullinen. Painajaisiakin näin tässä yhtenä yönä; oli psykopaattimies joka rääkkäs kissanpentuja ja aikoi tehdä saman mulle, oli susia jotka kävi mun kimppuun ja vielä karhun tuoreet, märät jäljet sisällä, oli kävelly etuovesta sisään ja takaovesta ulos. Saman yön aikana kaikki. Yks yö oli teemaltaan painajaiset omista lapsista. Nyt nukuin sikeästi ainakin viisi tuntia heräämättä kertaakaan, ja sitten vielä pätkäunia muutaman tunnin.

Rasti seinään; mies ei oo ostanu yhtään paukkuja eikä ehkä ostakaan! Olen tyytyväinen. Vielä tyytyväisempi olisin, jos suurin syy asiaan ei olis rahapula. Käydään kai katsomassa joku yleinen paukuttelu sitten, mikä tarkoittaa myös kaljottelun siirtymistä myöhämmäksi, josta olen myös tyytyväinen. Mies on kohta niin hyvätapainen, että mistä mie enää keksin valituksen aiheita?

Sehän lopetti tupakoinnin - tai itse sanoo, että ei lopettanut, ei vain ole polttanut - jo puolisentoista vuotta sitten. Aika pienestä pitäen olikin polttanut, mutta koska mummonsakin, joka poltti yli 70 vuotta elämästään, selvis ilman keuhkosyöpää, niin ei ollut sitäkään pelotetta. Mun isälläni, joka lopetti nuorena polttamisen (sillon ku se oli pieni, oli ihan normaalia että kaikki miehet poltti, ja jossain savottakämpissä lie ollu ihan sama polttiko vai ei, kun ilma on ollu sakeana tupakansavusta) ja silti sillä on nyt keuhkosyöpä. Olenhan itsekin joutunut lapsena asumaan tupakansavussa.

Luin taannoin jutun patologista, joka sanoi, että kaupungissa asuvan vanhemman, tupakoimattoman ihmisen keuhkot ei juuri eroa tupakoivan maalaisen keuhkoista. Etsinpä sen jutun ja linkitän tähän ...  Tässä. Oulusta oli kyse, eli ei edes mistään suurkaupungista. Yksi hyvä syy asua maalla, vaikka en kyllä ole aina ihan varma täälläkään ympäristön puhtaudesta.

Kevennykseksi riistakameran videopätkä. Eihän tuo nyt kovin skarppia kuvaa ota, ja tarkennus on hieman kauempana, mutta minusta se on hauska. Orava syödessään tarkkailee, että mikä on tuo laatikko, joka raksahtelee tuossa. Harakat myös oli hieman epäluuloisia katseita siihen heittäneet.

Yöllä kamera oli ottanu joitain kuvia, mutta niissä ei näy mitään. Toisaalta tänäaamuna kävin heittämässä siihen vähän lisää kuorittuja auringonkukan siemeniä, josko siinä edes joku lintu käväisis edessä, mutta ei ollu ees mua kuvannu. Välillä sen logiikka mättää kyllä. No, sitten kun otan kameran alas, näkee noita videoita - niistä joskus paremmin  hahmottaa. Ja säätöjä vois rukata kans.

Sillon ku kamera oli vielä tuossa lintujen ruokintapaikalla, siinä oli aamupimeällä käyny joku karvainen olio, josta ei näkynyt kuin vähän selkää... en tiedä onko täällä taas rottia vai mikä lie. Nyt kun ei ole luntakaan, ei näe jäljistä.

Yksi ilonaihe on sekin, että vanhempi tytär, joka ei ole pystynyt päättämään, miksi haluaa isona tulla, on löytänyt pari sellaista alaa, jotka ehkä saattais olla sellasia, mitä se vois kuvitella tekevänsä. Toivon pilkahdus! Ilolla kohden uutta vuotta, toivon sen teille lukijoillekin olevan juuri jokaiselle sopivanlainen!

No nyt.

Hurraa, riistakamera on ottanut ensimmäisen kuvan villieläimestä!

Nyt sain siihen sim-kortinkin, että saan kuvat suoraa koneelle ottamatta kameraa pois asemapaikaltaan. Se on kuvannut noin viisikymmentä tyhjää ruutua (siis sellasta, missä ei näy mun silmään mitään) ja muutaman harakoista, yhden mustarastaasta ja kaksi oravasta. Näkyy tulleen taas kolme lisää sähköpostiin... kaksi tyhjää ja yksi talitiainen. Viritin sen tuohon lintujen ruokintapaikalle.

Eilenillalla, kun tulin kameraa asentamasta takas sisälle, kompastuin isännän neljävitosiin talvikenkiin, mitä se on pitäny siinä just kulkuväylällä eteisessä... no se eteinen ON ihan sikapieni eikä oo kauheesti tilaa pitää kenkiä ja neljävitoset kengät ON isot, monesti oon jo kompuroinu niihin mutta kilttinä ihmisenä en oo sanonu asiasta. Nyt kaaduin oikein kunnolla, jysähdin koko painollani vasemman polven päälle. Pahemminkin olis voinu käydä, mutta aivan saakeleesti sattui kyllä nytkin. Heti se alkoi mustua, kaivelin pakastimesta ranskanpottupussin jämät ja asensin polven sydäntä korkeammalle kylmäpussinsa kera. Olin jo varma, että joudun lähteen aamulla lääkäriin, jossa polvea ei hoideta, vaikka oliskin rikki, koska eläkeläinen ja nykymaailman meno, ja joudun luopumaan metsäkävelyistä koirien kanssa ja lihon järkyttäväksi, mutta särkylääkkeen voimalla sain nukutuksi eikä se aamulla enää ollukaan juuri kipee. Pikkuisen tuntuu, niinku nyt semmosen mustelman luulis tuntuvankin.

Pyysin nätisti miestä siirtämään ne kengät jonnekin vähemmän vaaralliseen paikkaan, niin vähän melkein suutahti siitä, vaikka aiemmin sainkin myötätuntoa osakseni kaatuessani.

Eilen olis ollu upea ilma päivällä käydä kävelyllä, mutta oli just menoa sillon. Junabongarityttö lähti jo sianpierun aikaan isänsä kyydillä seisakkeelle josta meni junalla kaupunkiin vain, koska jossain kulussaolevassa junassa oli joku tietty erityinen vaunu, mikä piti kuvata. Ja iltapäivällä oli muita junabongareita kokoontumassa. Käytin toista tytärtä muilla asioilla puolen päivän maissa, niin samalla syötin junatytön Hesburgerissa, ja puoliväkisin saatiin se illalla otettua mukaan kotiin, kun käytiin sitä sim-korttia vielä hakemassa. Puoli vuorokautta pyöri lähinnä asemalla kuvailemassa! Kyllä on intoa. Hyvä että on johonkin intoa.

Tänään onkin sitten harmaa ja pimeä päivä. Sitä torjumaan vähän väriterapiaa:

Yöllä valvoin ja mietin tuota jalkaa, ja että polviin ei taida olla semmosia keinoniveliä kuin lonkkaan on, ja jotenkin siinä tulin miettineeksi myös taannoin katsomaani dokkaria Karoliinisessa Instituutissa työskennelleestä Paolo Macchiarinista, joka keksi laittaa muovisia henkitorvia ihmisille testaamatta niitä eläimillä ensin. Ja sitten ne ihmiset kuoli, kun muovinen henkitorvi vaan ei toimi, vaikka olis kuinka kantasoluilla kylvetetty. Se venäläisnainenkin, joka halusi vain päästä eroon rumasta (luulen, että rumuus oli pääsyy, koska oli niin tarkka siitäkin, että rintoihin ei saa tulla leikkausjälkiä) ja epäkäytännöllisestä trakeostomiareiästä kurkussaan, jonka äiti sanoi, että se leikkauksen jälkeen haisi mädälle ja yski ommellangan pätkiä ja kudoksenpaloja ennen kuolemaansa.

Kuinka sitä luottaa, että terveydenhoito toimii nimenomaan tutkitusti toimivan hoidon kautta, eikä kaikenlaisten mytomaaninarsistien keksimien höpöjuttujen, ja sitten tulee tämmöstä. Luonnehäiriöinenhän se äijä ihan selvästi on, sepittelee juttuja itsestään niin työssä kuin yksityiselämässäkin - supersalainen maailman johtajien ja paavin lääkäri muka, kuulostaa pikkupoikien leikiltä... En tiedä mitä se nykyisin tekee, varmaan se on perustyössään ihan pätevä, jos vaan pystyy pitämään sen mahtailunhalunsa kurissa. Karoliinisesta Instituutista se sentään loppujen lopuksi sai lähdöt, vaikka ne pomot siellä yritti kaikin keinoin jättää huomiotta ikävät asiat ja kielsivät mitään epäilyttävää tapahtuneen, vaikka ne asiat tuotiin niille nenän eteen. Eihän ne voinu myöntää tehneensä virherekrytoinnin. Ne pomotkin on sittemmin saanu lähdöt, mikä on ihan oikein. Mutta se on väärin, että sellasta ylipäätään pääsee kehittyneessä länsimaassa tapahtumaan!

Kurkku on ollu kipee. Flunssaa odottelin jo toissapäivänä, mutta ei vaan oo tullu. Liekö homeoireita vai mikä on, kovasti ainakin maailmalla ollaan kipeitä.

Humpsis

Hyvä konsti olla ylensyömättä jouluna on hankkia afta kielen sivuun, missä se hankaa hampaisiin. Ei meinaan ole syöminen sillon mukavaa. Suklaakin kirvelee siinä. Ja korva on tänään humahdellut inhottavasti, kuin joku tökkis tärykalvoa.

Käytiin etsimässä tytölle kenkiä alennusmyynneistä, mutta missä oli kivat, ei ollu kokoja, ja siellä missä oli kokoja, ei ollu kivoja. Ei sit ostettu. Ostin lisää luumu-rusinakeittoa. Joskus aiemmin se on joulun aikaan loppunu kaupoista, mutta nyt sitä riitti. Tämän joulun must -jutut on se huonon onnen graavilohi leivällä, ja mainittu keitto kermavaahdon kera.

Sellasen ilmiön oon huomannut tänä jouluntienoona, että värilliset ja etenkin ne välkkyvät ja vilkkuvat ulkovalosarjat on hävinneet kuvasta. Melkein kaikilla on pelkästään kirkkaita valoja, ja varsinainen hittituote näyttää olevan sellanen valopuu, joka näyttää pimeässä paikalleen jähmettyneeltä ilotulitteelta. Tykkään kyllä, kun kerrostalon jokainen parveke on somistettu kirkkailla valoilla. Ja muutenkin. Itellä on kyllä värikkäät valot. Ollaan vanhanaikaisia.

Pukki toi mulle yhteensä 450 grammaa kirjavia lankoja! Nyt on bolero puikoilla, saa nähdä tuleeko siitä mitään. Pienen näköinen on, vaikka lisäsin neljätoista silmukkaa ohjeen määrän päälle, mutta eihän sitä vielä näe tuleeko pieni vai ei. Ja sitten sain sen riistakameran <3 mies on taas tehny lisää velkaa, että on saanu meille lahjoja... Tarjouduin maksamaan uuden näytön siihen sen syksyllä Noitatunturissa hajottamaan puhelimeen, että sen ois voinu antaa tyttärelle, jonka puhelin lagaa ja kamera on huono, mutta ei miehelle kelvannu. Piti osamaksulla ostaa uusi. Sitten kysyin, antaisko se sen rikkinäisen puhelimen mulle, niin korjauttaisin ja ottasin käyttööni, niin ei anna, kun siitä on vielä monta sataa velkaa. Tuolla se sitten rikkinäisenä makaa kaapin hyllyllä ja maksut juoksee, ja se on miehen mielestä paras ratkaisu. Yritin kysyä perusteluita, en saanut.

Anoppilassa oli hyvät sapuskat, etenkin se karjalanpaisti!

Unelmien joulu

Joskus tykkäisin mennä jouluksi jonnekin Lappiin, ns. maksettua joulua viettämään. Olis hirsirakennuksia, tunnelmallisia ulkotulia, ehkä revontuliakin, mutta ainakin lunta! Vois syödä joulupäivällisen isolla porukalla, oleilla joko ihmisten keskellä tai sitten yksin, jos niin haluais. Joku laittais ruuan, kattais pöydän, korjais sen ja ite sais vain olla. Käveleskellä lumisessa maisemassa tai köllötellä lukemassa omassa kopperossa, minne ei muitten mekkalat kuulu. Kiusallisen juovuksissa olevat tai riitelijät ohjattais lempeästi muualle häiritsemästä joulurauhaa. Toki lapsia saisi ja vähän pitäisikin olla, mutta eihän sitä kanssalomailijoitaan voi ostaa. Tai voi varmaan, jos on tarpeeksi paljon rahaa.

Yöllä soi kirkonkellot, ja aamulla kun kävelin koirien kanssa siitä ohi, oli ovet taas levällään ja joulukirkko alkamassa. Papeilla pitää kiirettä palvontamenojen kanssa. Palvotaan Herraa, joka ei ees syntyny oikeesti joulun aikaan...

Tänään tai huomenna mennään anoppilaan syömään. Kun puhuin sen kanssa puhelimessa siitä, se sanoi varanneensa peräti kaksi maksalaatikollista, kun mejän isäntä kuulemma sitä syö jouluna, eikä muita laatikoita. Sanoin sille, että kyllä se syö porkkanalaatikkoa ainakin täällä kotona (ja tietysti anoppi alkoi voivotella, että olisko pitäny sitäkin ostaa enemmän) ja kun miehelle mainitsin asiasta, se epäili, että äitinsä on tullut hieman vanhuudenhöperöksi, koska ei erityisemmin edes välitä maksalaatikosta. Mutta ei se ole ensimmäinen kerta, kun niin on epäilty... Mun kotona ja meillä ei oo koskaan syöty maksalaatikkoa jouluna, se on ollu arkiruokaa ja itse asiassa mejän tiibetinspanieli aikanaan tykkäs sitä syödä. Eli koiranruokaa.

Lisäksi anoppi puhui, että miehensä poika perheineen saattaa myös tulla. Niillä on asunto ehkä viisikymmentä neliötä, siellä on tavallinen 4 hengen ruokailuryhmä, olohuoneen matala pöytä sohvan vieressä ja pari muuta tuolia, ja mielestäni tulee liian ahdasta, jos sinne tulee kerralla 6 aikuisen kokoista syöjää ja kaksi pikkulasta... pyysinkin miestä sopimaan käynnin niin, että ei oltais samaan aikaan. Vaikka olis tietysti kohteliasta tapailla ns. sukulaisiakin. Miehestä tämä homma on taas kiinni, eikä se saa sovittua asiaa eikä päätettyä, tai ehkä on päättänyt mutta roikottaa meitä epätietoisuudessa siitä, mitä on päättänyt. Ilmoittaa sitten ykskaks että no nyt lähdetään.

Mutta eilinen aatto oli minusta tosi ihana! Olin onnellinen mukavasta ja sovussaolevasta perheestäni, ja kerroinkin sen heille. Lahjat oli mieluisia ja niitä oli riittävästi. Tyttäret on niin sopuisia sisaruksiksi, löivät high fiven aina kun saivat samantapaiset lahjat ja nauroivat paljon. Ja mieskin oli hyväntuulinen. Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta. Toisen tytön kans käytiin vielä hakemassa hautausmaalta Pokemon, tai mie tyydyin ihailemaan valomerta. Jostain syystä nyt ei haissut se palaneen muovin käry, mikä mun aivoissa yhdistyy aina jouluaaton hautausmaavierailuihin. Ehkä hautalyhdyt ei niin kaatuilleet, kun oli sula maa eikä lunta.

En ylensyönyt ja siinä vaiheessa syönnistäkin oli jo vähintään tunti, mutta sain inhottavan rytmihäiriöjutun kun rivakasti kävelin tyttären kanssa sinne poksujahtiin. Tuli oikeen vähän huono olo ja rintaan sattui jonkin aikaa illalla. Ei vanhuus tule yksin. Sydänkuolemat kuulemma yleistyy joulun aikoihin, mutta onneksi luin sen jutun vasta aamulla...

Aamurusko tänään.

Vielä vähän

... silitin nimittäin valkoisen liinan pöydälle :) Olin ajatellut laittaa sen yhden kertakäyttöliinan, jonka oon joskus ostanu ja vasta vähän aikaa sitten "löysin" kätköistä, mutta se oli niin räikeä ja pilkullinen, että palasin vanhaan. Mun valkoinen joululiina on varmaan äitin kahvilaravintolan peruja, tai ainakin se on hyvin vanha. Yksi pieni reikäkin on siinä päällä ja nurkassa toinen isompi. Ei haittaa. Kerran vuodessa on muutaman päivän pöydällä.

Kävin heti aamusta viemässä kynttilän hautausmaan muistokivelle, ja nyt vettä sataa ropisten. Jouluiloa.

Saa tulla.

Joulu nimittäin. Kaikki on hyvin, kun ei mieti huonoja. Tein tuollaisen mobilen helmistä ja kirjan lehdistä - viimeinkin keksin käyttöä niille kirjan sisältä leikatuille sivunpaloille, jotka jäi kun tein joskus kirjasta rasian. Idean sain Takataskusta.

Ja tein sen vain siksi, koska halusin, en siksi että pitää. Nyt ei enää pidä mitään. Saunan lauteet eilen pesin, ja lattiaa tarpeellisen määrän myös, en ees sitä jaksanu kunnolla pestä. Mutta eipä tarvi joulusaunassa miettiä että voi hitto, en oo saanu näitä lautetakaan pestyä. Niin mie kuitenkin aattelisin, olen aatellu joka saunakerta jo jonkin aikaa.

Pää on kyllä rauhottumisen tarpeessa, muisti oireilee esimerkiksi niin, että kaupasta kalliilla ostetut graavilohet jäi yöksi lämpimään :( tänään piti sit käydä ostamassa uudet. Kalliiksi tuli joululohi. Muutenkaan en oikein osaa ajatella mitään. Olis pitäny erinäisiä ihmisiä muistaa, mutta en muistanu muistaa. Mutta tyydyn siihen. En vain jaksa nyt stressata toisten ihmisten takia, ja nyt se on myöhäistä.

Tänään just mietin kun auton kyydissä istuin (käytiin ostamassa tarjouskupongilla koiranruokasäkki, jonka sai 10€ halvemmalla ja tarjous on voimassa jouluun asti) että miten jotkut hoksaa ajatella ja muistaa vaikka roskakuskia, postinjakajaa, lasten opettajaa tai tarhantätiä jollain niille sopivalla jutulla, ku mie hädintuskin muistan omalle isälleni laittaa kortin, jos se ei ole listalla. Sitten totesin, että sehän kuuluu tähän sairauteen. En mie ihan ilman syytä ole eläkkeellä. Mukavuudenhalusta tai laiskuudesta. Kyllä tämä toimintakyvyttömyys ja pään tyhjyys ja työmuistin häiriintyminen on tosiasia. Ja sitten jotku sanoo, että "voi jos minä olisin eläkkeellä, niin tekisin sitä ja tätä ja alottasin uuden harrastuksen" ja hölö hölö. Tunnen että elämäni valuu hukkaan, ja niinhän se tekee, kun en koko ajan tehokkaasti käytä sitä johonkin hyödylliseen tai hauskaan.

No, huomattavan paljon helpompi on hengittää nyt, kun sain siltä mainitulta isältäni reilun joululahjarahan - ei se kalakatastrofikaan ollu niin kamala sen takia. Ja auton jousihoidon saan maksettua. Sitten vielä semmosen ylellisyyden kustansin itselleni, että varasin paikan Joogaopiston Retriittiin, pääsen olemaan pari päivää hiljaa :) nyt mulla on jotain ihanaa, mitä odottaa! Se on toukokuun lopussa, ja siellä on se luonto niin lähellä ja alkukesä silloin parhaimmillaan.

Mutta nyt ei ole kyllä kelit täällä parhaimmillaan. Kävin lenkillä ja oli aie mennä metsään kun on kuraiset tiet, mutta metsäpolut ja -tiet oli vielä hurjemmassa kunnossa.

Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat on säästyneet joulukuuhun. Ei tuonne oikein viitsis mennä edes piikit kengissä, saati ilman, kun eihän mulla semmosia ollu mukana. Löysin sitten semmosen polkupahaisen, jonka laidalla pystyi kävelemään kaatuilematta, että vähän päästiin metsäänkin.

Käytiin myös katsomassa se historiallinen matkustajajuna Hesasta Rovaniemelle, kun se porhalsi menemään. Eihän se näillä nurkilla pysähdy, olis pitäny mennä Tikkurilaan jos olis halunnu kyytiin... ei sillä, että me kyytiin oltais haluttu, mutta kuvaajat olis halunnu sen kuvata. Pimeessä ei liikkuvasta junasta oikein saa kuvaa. Samalla peltoaukealla meidän seurassa oli junan menoa katsomassa herrahenkilö, joka esittäytyi junan suunnittelijaksi. Sanoi, että yhtä pitkiä ja pidempiäkin junia on ollut, mutta mukana kulkeva henkilömäärä oli isompi kuin ennen koskaan.

Paheksuin journalistista tapaa, millä junasta uutisoitiin jossain iltapäivälehdessä:

Onko niin vähän sanottavaa, että sama asia pitää sanoa kolmekin kertaa? Näköjään jäi tuo yksi värivirhe tuohon, kun yksi "historiallinen juna"-toteamus tuli väärällä värillä alleviivattua, mielestäni korjasinkin sen, mutta näköjään väärin. Kulkuaika mainittu kahdesti, historiallisesti suurin juna kolmesti, samoin kuin 15 kaksikerroksista vaunua ja 1500 matkustajaa. Mua kiusaa tämä tyyli, joka on alkanut yleistyä pikku-uutisissa. Niiden ei anneta olla rauhassa muutaman rivin pikku-uutisia, vaan sama asia pitää kirjoittaa jopa samoilla sanoilla moneen kertaan. Muutaman copy-pastet, niin johan tulee jutulle pituutta. Ja lukijalle verenpainetta.

Niin, pitihän se valituskin ympätä tähän :)

Mutta viettäkäähän mukava joulu! 💕💕💕