Ha

Eläimiä. Niin lähellä, että pokkarin tsuumilla sai tällasen kuvan.

Purin taannoin riistakameran muistikortin. Samalla tein säätöjä niin, ettei se ota niitä muutenvainkuvia, mitä oli näköjään asetuksissa peräti kolme per vuorokausi. Ja oikaisin kellonajan. Luulin säästäneeni pari kuvaa, josta näkee miten on lumet pihalta sulanu, mutta nyt kun niitä olisin käsitelly ja pannu tänne, niin eipä löytynyt. Olen kai poistanut ne. Laitan sitten tämmösen kuvan:

Kissa.

Luin tänään jostain, että jossain päin englanninkielistä maailmaa olisi 11-vuotias poika tehnyt itsemurhan somekiusaamisen takia. En lukenut juttua, otsikko riitti tuomaan kamalan ahdistuksen ja sitten piti ihan oikein itkeäkin. Toisaalla viisiviikkoinen lapsi oli kuollut aivoverenvuotoon, kun vanhemmat olivat kieltäneet laittamasta K-vitamiinipiikkiä syntymän jälkeen, mutta se ei niin surettanut. Hyvä kun pääsi sellasten vanhempien luota pois, jotka omien naiiviuteen, tietämättömyyteen ja suoranaiseen typeryyteen perustuvien ideologioidensa takia epäävät lapseltaan nykyaikaisen terveydenhuollon. Joka sentään on vähentänyt huimasti kuolleisuutta, tuskaa ja vammautumisia. Olen sitä mieltä, että on aivan sama mitä aikuiset itselleen tekevät tai ovat tekemättä, mutta lapset pitäisi hoitaa asiallisesti, vaikka se joskus vaatiikin neulan pistämistä ihon läpi. Liian helppoa on joidenkin elämä ja historiaa ei lueta, tai ainakaan siitä ei opita mitään. 

Hyi, tulin tuota kirjoittaessani miettineeksi, mikä oli se syöpäsalva, mitä jotkut hullut käyttää ja sit ne syöpyy kauheaksi, googlasin (Cansema) ja tietenki tulin katsoneeksi pari kuvaa ja nyt oksettaa... siinä on varsin hyvä esimerkki vaarallisesta huuhaahoidosta, mihin jotkut lankeaa.

Sitten muihin asioihin. Katsoin Areenalta pari jaksoa sarjasta Arne Dahl - tai joku semmonen sen nimi oli, kirjailijan mukaan. Hyvä sarja oli, mutta jäi heti tauolle... lainasin sitten kirjastosta pari Arne Dahlin dekkaria, mutta eihän niitä jaksa lukea. Miten voi kirjallisuustieteilijä ja kriitikko kirjoittaa niin jonninjoutavaa liibalaabaa?! Ymmärrän, jos joku Patricia Cornwell tai muu todella monta osaa kirjasarjaan kirjoittanut ihminen venyttää ideoidenpuutteessa kirjaa jaarittelemalla niitä näitä, mutta ei luulis sen olevan tällä ongelma. Lainaan pätkän kohdasta, missä tulee kirjaan muutama uusi henkilö, ja näin heitä esitellään:

{Iloiset, mustat kasvot kuvaruudulla toivottivat Jorge Chavezin tervetulleeksi. Toisesta maailmasta. Kirjoituspöydän ääressä istui kaksi tukevaa hahmoa ja kohtasi vainajan katseen. Tai hieman vivahteikkaammin; aiemmin epätavallisen tukeva mies, joka oli huvennut, ja aiemmin hento nainen, jonka ympärysmitta oli väistämättä kasvamaan päin. Toinen kutistui ja toinen turposi. Ja vielä hieman täsmällisemmin: tittelistään luopunut Mr Sweden, jota kerran oli kunnioitettu tittelillä "Ruotsin suurin poliisi", nyttemmin luopunut myös tästä tittelistä, sekä Chavezin oma vaalea vaimo. Tai lakataan jankuttamasta: 

Gunnar Nyberg ja Sara Svenhagen. Ja Winston Modisane. 

Ja yksi heistä oli kuollut. Vajaat kaksikymmentä tuntia sitten. 

Se ei ollut nainen, jota Chavez suuteli kevyesti ja jonka vatsaa hän silitti. Se ei ollut myöskään mies, joka hellittämättä katsettaan Winston Modisanesta sanoi:

    - Kuinka kauan luulette pystyvänne salaamaan tuon? }

Täytynee käydä kirjastossa kohtapuoliin. Tuota toista en ainakaan avaa. 

Satanen on jo yli puolenvälin

Ei uskois, että tämä näkymä aukeaa alle 3 kilometrin päässä Vuosaaren metroasemalta. Kuusi kilometriä Itiksen metroasemalta. Linnuntietä. Tuossa saaressa oli jollakin mökki, ja kuvaajan selän takana Vuosaaren sataman seinämuuri. Melkoinen kolossi muuten sekin. Leskenlehti löytyi.

Lauantaina käytiin tuolla, ja myös Suomenojan lintualtailla, ja sain kootuksi peräti 13 uutta lintulajia sadan listaan, harmaahaikarankin näin ja sen suomenojalaisen liejukanan. Hieno päivä, jonka päätteeksi hieno yö, kun pyysin miestä nukkumaan sohvalla, että saan nukutuksi edes jollain lailla. Viime yönä en sit taas nukkunukaan kuin ehkä viitisen tuntia katkonaista torkahtelua sohvalla. Sen on huomannut olossa...

Sunnuntaina suunnattiin lähistön ennenkäymättömälle lintutornille - jolla ei sitten tarvitse enää toiste käydäkään, huono oli - ja siellä oli tällanen erikoinen suonreuna. Kuin järvenrantakaislikkoa, mutta suota missä kasvaa oikein puitakin. Täältä bongattiin vain niittykirvinen. Kurki huuteli jossain tosi kaukana. Ajeltiin sitten jonnekin pelloille, missä on ollut lintuja, mutta oli vain naurulokkeja ja joutsenia. Niitä ei nyt etsitty. Vielä yksi uusi paikka käytiin, joka oli ehkä hyvä, mutta vasta parin viikon päästä. Nyt oli vain harakoita. Siellä kuvasin haavankeltajäkälää:

En oikein tiedä, onko tuo hienon vai kauhean näköinen, mutta väri on kyllä lähes täydellinen :)

Lopuksi käytiin miehen vanhalla vakipaikalla, jossa on kyllä enimmäkseen vielä sielläkin jääpeite, mutta oli satojen yksilöiden hanhiparvi lepäämässä, eri lokkeja (jopa selkälokkipariskunta (ruksi listaan) ja nuori lokki, joko selkä- tai harmaalokin viimekesäinen poikanen, joita ei usein tänne eksy kun jäävät joutilaina talvehtimisalueille), telkkiä, nokikanoja, yksi haapanapari (ruksi listaan) ja jostain syystä varistenkin kokoontuminen.

Miehellä oli eväänä pähkinäpussi, jossa oli "mansikanmakuisia hedelmäpaloja".

Saakohan mehusta ja soseesta tehtyä hyytelöä kutsua "hedelmäpaloiksi"? Oikeinhan ne oli mansikan muotoon prässättykin. Minusta tuollaiset on lähinnä karkkeja. Huijausta. Onneks ei ollu mun eväät, mulla oli rehellistä ruisleipää vain.

Luulin tänä vuonna tekeväni enempikin pääsiäiskortteja, reilusti ajoissa aloin niitä suunnitella mutta viikkojen tuloksena neljä surkeaa kortintekelettä! Ei musta vaan oo oikein enää mihinkään. En sitten saanut sellaista läheskään kaikille, joille olisin halunnut tehdä.

Perjantaina ennen sadetta ehdittiin tyttären kanssa ajella koirilta parrat pois. Nyt jo alkaa tottua, mutta on se aina niin hassun näköistä, kun niiden ulkonäkö muuttuu niin radikaalisti. Kun lähtötilanne on ollu jotain tällasta:

Kevään merkkejä vähänlaisesti

Eilenkö se oli, kun panin kameran taskuun ja lähdin etsimään niitä kevään merkkejä. Yhden sinivuokon löysin! Yhden ainoan. Edes lehtiä ei juuri näkynyt. Liekö ahnaat poimijat saaneet viimeinkin ne hävitettyä.

Oravallekin maistuu lintujen pesintää (väitetysti) tukeva pötikkä.

Kattelin sen vatsapuolta, että näinköhän sillä on jo poikaset pesässä...

Tänään oli kamera mukana, mutta ei senkään vertaa kevään merkkejä. "Joessa" on suma puista, näkyy olevan selkeästi joku aidantolppakin siinä. Kuva kääntyi kyljelleen taas jostain syystä, enkä jaksanut alkaa painia sen kanssa nyt.

Oli mukava ilma, sopivasti päällä ja lenkkarit jalassa, pitkästä aikaa nautin kun sain kävellä rivakkaa vauhtia ja kuunnella kenkien ääntä asfaltilla. Toinen sanoo "u" ja toinen vaimeammin "a". Koko pitkä talvi on saanut rämpiä lumessa ja loskassa isoilla kengillä, varoa liukastumasta ja askel on ollut raskas. Kurjet huuteli niin lennossa kuin maissakin jossain, mutta en nähnyt. Punakylkirastaat lauloi kolmella eri murteella. Iltapäiväksi, oikeastaan loppupäiväksi puolen päivän jälkeen on luvattu sadetta.

Mutta aivot ei kyllä pelaa. Luen ihan sujuvasti väärin - esimerkiksi eilen luin lehdestä ääneen otsikon, mikä oli minusta huvittava, ja lausuin ihan oikein sanan "torilla" mutta mun aivot käsitti sen sanaksi "traktorilla". Ihmettelin, miksei muita naurata. No ei siinä mitään hauskaa ollu. Toritapahtuma. Ei traktoritapahtuma. Melkein joka kerta luen sanan "somessa" että Suomessa. Vaikkei se oo ees isolla. "Pepsi-mainosta pilkataan somessa" ja mie ihmettelen, kun jutussa ei puhuta Suomesta mitään. Kirjoitan myös väärin, sormet vaan painaa itsepintaisesti vääriä nappeja näppäimistöstä. Uudelleen ja uudelleen.

Tässä kirjoittamisen ohessa oon syöny taas ison pänikällisen salaattia. Hyvää, pähkinäistä. En tiedä onko mulla joku puutostila, kun niin tekee mieli pähkinöitä, ei niinkään siltään mutta just salaatin tai muun ruuan seassa. Porkkanakeiton päällekin laitoin. Porkkanakeitto ei kelvannut esikoiselle (sen mielestä se ei oo ees ruokaa), mutta kuopus sitä iltapalaksi söi. Mie loput, ja kärsin vatsavaivoista. Mutta se on jännä psykologinen efekti, että kun päättää keventää, tuntuu olo muka heti laihemmalta, vaikka vaaka näyttää toisin...

Ruokaa!

Ruokahan se on mielessä, kun totesin vaa'an näyttävän liikaa ja on pakko paneutua salaattihommiin oikein tosissaan. Parsakaalia on myös kaapissa, siitä tulee sosekeitto jossain vaiheessa. Esikoinen on jäystänyt porkkanaa toiveissa olla kesällä hieman vähemmän kalpea kuin normaalisti, ja luki jostain että keitetystä porkkanasta irtois paremmin beetakaroteeni - mutta kun se ei yhtään tykkää keitetystä porkkanasta. Ajattelin sitten kokeilla soseuttaa keitoksi sitäkin. Josko maistuis. Epäilen kyllä, mun keitokseni ei yleensä maistu kenellekään.

Ostin taannoin kilon paketin naudanjauhelihaa, ajattelin että teen pyöryköitä ison kasan ja pakastan osan, niin voi sitten toistekin syödä. Pyörykkäpellillisen yli jäi jauhelihataikinaa, tein sit tällasia oopperaleipiä, missä taikina taputellaan leivälle ja paistetaan pannulla leipineen päivineen. Muna sentään erikseen.

Olihan tuo syötävää taikaruisleivällä, mutta siitä jauhelihasta tuli pahoja pyöryköitä! Kyllä ne just tuoreena meni, mutta kylmenneinä maistuivat kumman tunkkaisilta, voisin kuvitella että joku lampaanrasva maistuu sellaiselle. Uudelleenlämmitys ei parantanut makua yhtään, heitin sitten pois. Harmi sinänsä. Mutta rustoakin siinä lihassa oli, kuten monissa halvemmissa jauhelihoissa on. Sellasia pipanoita, mitkä pitää syleksiä pois suusta.

Ja mikä ketsuppipullojen korkeissa on, kun ne tälleen hajoilee? Tää oli toinen kerta, kun ko. pullon korkki avattiin, ja heti on toinen sarana poikki. Samalla lailla kävi melko heti myös edelliselle ketsupille, mutta aattelin että Felixin pulloissa sentään vähän aikaa kestäis. Pullo on kuitenkin tarkoitettu useampaan kuin kahteen avauskertaan!

Tämän aamuinen manteli tai joku, pähkinäpussista. Ihanhan näyttää, että se olis ryövätty jonkun elukan ruokavarastosta. Kaksi talttamaisen etuhampaan jälkeä ja piikkimäiset kulmahampaat. Paitsi että etuhampaita pitäs kyllä olla enemmän kulmahampaiden välissä... ehkä selitys on niinkin epäromanttinen kuin jokin kone, joka noita on käsitellyt...

Olen kyllä ollut epäluuloinen kaikkia pähkinöissä olevia reikiä kohtaan sen jälkeen, kun ostin Hesassa hienosta irtomyyntikaupasta manteleita ja niissä oli jotain toukkia, jotka oli kaivertanu onkaloita.

Ja todella loogisesti pesin koirien kaikki kurapuvut, pitää taas vaan kuivalla tiellä kävellä niiden kanssa. Plääh. Mutta ovatpahan ulkona kuivumassa - ekat pyykit ulkona talven jälkeen ☺

To do -lista

Juoruilu on vähän vaikee lopettaa, kun ei mulla muutenkaan ole ketään, kenen kanssa juoruilla. Sitäpaitsi se on mukavaa, kun se ei ole pahantahtoista! Kylän asioista en ole yhtään enää perillä, kun kaveri muutti pois ja äiti kuoli.

Kattelin just saunan eteisessä/pukuhuoneessa, että äitin kampa on homeessa. Eipä äiti ole ollukaan enää neljään vuoteen siellä saunomassa ja tukkaa kampaamassa...

Tänään pitäs olla vähän kauniimpi ilma kuin tässä nyt muutamaan päivään on ollu.

Jos vaikka ei olis niin valjua. Ja sinne terveyskeskuksen sumppuun on mentävä just päivällä, kun siellä on kaikki parkkipaikat täynnä... stressasin joskus asiasta miehelle, eikä se näe mitään ongelmaa kun parkkipaikkoja on kadunvierillä vähän kauempana. Sille vaan ei ole ongelma tuollainen, mulle on. Mun pitää tietää etukäteen, mihin autoni ajan, en osaa alkaa siinä liikennevirrassa pähkimään, voiko tuohon nyt parkkeerata ja mahtuuko auto siihen vai pitäskö mennä jonnekin muualle ja kääntyä vaikka tuosta seuraavasta risteyksestä johonkin päin. Panikoin sellasessa helposti. En kestä olla tientukkeena hidastelemassa kun muut tietää minne ovat menossa ja haluaisivat mennä ja mie vaan körötän ja arvon menosuuntaani siinä edessä.

Pottuileekohan kunnan työntekijät meille, kun ne eilen siivos hiekat pois kadulta ja pyörätieltä, mutta jätti meidän kohdan siivoamatta? Kahden tien välissä olevan pyörätienpätkän. Kohta tulee joku rullaluistelija mäkeä alas kovaa ja sitten rytisee.

Ja mun pitäs laihduttaa. Ei enää mämmiä kaupasta!

Terveisiä täältä alhosta

Kuvassa pitäisi olla linkki juttuun junkki littuun, mutta jos ei ole niin TÄSSÄ. 

Suomen talvi on ankeaa aikaa masentuneelle ihmiselle ja sen jälkeen nopeasti tuleva kevät voi lisätä masentuneen epätoivoa kun hän näkee toisten iloitsevan keväästä ja elämästä, eikä itse kykene tähän.

Jaa. Ei mua häiritse pätkääkään se, että toiset iloitsee, eikä se lisää mun epätoivoani. Se mitä muut tekee tai tuntee on herttaisen yhdentekevää. Toisten ilo ei lisää eikä vähennä mun kurjuuttani, sehän on yksinomaan mun omien korvieni välissä. Vihaan ihmisiä, mutta iloisia ihmisiä ehkä vähemmän kuin vihaisia ihmisiä. 

Minusta on tosi ihanaa, kun muuttolinnut palaa, laulu raikaa (siellä missä sen moottorien pärinältä kuulee) ja luonto herää eloon, mutta se joko parantaa mielialaa tai sitten ei. Valju valo on kauheaa. Tämä mikä juuri nyt on ulkona. Tyyntä ja liikkumatonta, ruskeaa, valoisaa mutta harmaata. Uutta vihreää ei maassa vielä näy (paitsi tuo kevätrasvapötkön kuorimuovi, jonka unohdin ottaa mukaani kun viritin "kevät- ja kesäruokintaan" (EI KESÄLLÄ RUOKITA PIHALINTUJA) tarkoitetun pötkäleen roikkumaan jasmikkeeseen) mutta jäätä ja lunta näkyy. Liiskaantunutta viimevuotista kasvillisuutta märkänä ja jäässä.

Jokin lapsuusajan juttu näissä vaivaa. Jotain outoja takaumia sieltä tulee, kun katselen paljaita puun oksia tässä valjussa valossa. Kun valoisuus lisääntyy, mutta näkymä on vielä lohduton. Yksinäinen ja onneton olo kantautuu lapsuudesta tänne keski-ikään asti tuntemuksina, mutta ei selkeinä muistikuvina. Pelkkänä tunnemuistina. Voiko sellasta ollakaan?

Vaikeasti selitettäviä asioita ilmeni loppuviikosta täällä, kun keskustelin lasteni kanssa synestesiasta. Olihan se ollu varsinkin ala-asteaikoina tarkkaa tuolla kuopuksella, että lukujärjestyksen aineet on kirjoitettu tietyllä värillä, ja viikonpäivistäkin tuli sanomista, kun olivat väärän värisiä. Lapsella on synestesiaa! Jossain määrin ainakin. Värien lisäksi jotain muutakin sanoihin liittyvää, epämääräistä, sellaista mitä ei osaa kertoa. 

Misantroopin viikonloppu

Syön ahdistukseen, vuoroin suolaista ja vuoroin makeaa (no nyt kyllä pesin jo hampaat, se estää loppuillan syömiset) ja kohta varmaan ahdistun siitäkin kun syön.

Tytön leikkaus meni hyvin, vaikka tulikin suunnitelmiin muutos ja mie sain äkäistä kohtelua, kun en ollu huomannu (enkä tajunnu aamulla painottaakaan asiaa) että tyttö oli pistäny lähtiessä purkan suuhun, ja sitä ei olis saanu tehdä. Purkan pureskelu lisää syljeneritystä ja nieleskely vie mahaan ilmaa ja sitten ei voi nukuttaa. Meni spinaalipuudutushommiksi sitten. No, miehän olin salaa tyytyväinen siitä - nukutus kun on aina nukutus, ja spinaalipuudutuksesta toipuminenkin käy nopeammin. Ei todellakaan kiinnostanut jäädä sinne taas yöksi. Neljän jälkeen iltapäivällä saatiin lähteä.

Hoitaja, joka oli vuorossa suurimman osan aikaa, oli sellanen päsmäröijä, oikoi toisia ja tiesi kaiken paremmin, ja oli vihainen kun sai tietää siitä purkasta ja oli vihainen kun meillä ei ollu kyynärsauvoja mukana (tytön mukaan lääkäri oli sanonut, ettei tarvita) ja mie jo meinasin ruveta itkeen siellä. Henkinen kantti ei ollu muutenkaan paras mahdollinen ja sitten vielä syyllistetään kaikesta (no toki olinkin syyllinen) kun taustalla kaihertaa koko ajan huoli lapsenkin pärjäämisestä ja leikkauksen onnistumisesta. Sitten ne hiivatin kyynärsauvat (jotka jäi jo pois käytöstä heti seuraavana aamuna) toi fysioterapeutti, joka syyllisti mua että edellisetkin sauvat on palauttamatta, vaikka olin ne kaks viikkoa aiemmin just palauttanut, viikon verran tosin myöhässä. Ei meinannu millään uskoa, ettei niitä olis meillä. Olinpa tosi iloinen, kun päästiin sieltä pois. Ruuvit sai mukaan.

Aika isot pienen tytön jalkaluuhun. Tyttö itse ajatteli niiden olleen isompia. Nyt sitten vain toivotaan, että jalka paranee ja alkaa liikkua kunnolla. Jos ei niin eikun lisäramppaamista lääkärillä ja fysioterapeutilla.

Toisen tytön TOP-paikassa on ollu norovirusta, ja sillä oli vatsa sekaisin silloin torstaina, kun lähdettiin sinne leikkaukseen. Sai luvan olla loppuviikon kotosalla, vaikka ei sille sitten se norovirus ollu tarttunukaan, mitä lie psykosomaattista mahakipua. No, oltiin kaikki tytöt kotona perjantaina, ja mun sisko tuli viikonloppuvierailulle. Oli mukavaa. Oli paljon koiria ♥

Kolme vasemmanpuoleista on sisaruksia. Tosin on neljännelläkin sama isoisän isä kuin meidän kasvateilla, se lienee aika normaalia että kaikki on jossain määrin hieman sukua toisilleen.

Migreeniä taas tänään, otin lääkkeen ja siskon lähdettyä menin pitkäkseni, kun väsytti... nukuin taas varmaan pari tuntia, miten sitä päivällä nukkuukin niin sikeästi eikä millään meinaa päästä hereille... Nyt ei sit väsytä, ja mies maanittelee nukkumaan kun ei kuulemma osaa ruveta nukkuun jos me ei olla siellä kanssa. Siis mie ja koirat. Kyllä se monesti on vedelly siellä kuuluvasti hirsiä vaikka me ei oltais paljoa myöhemmin tultu nukkumaan... nyt sitten kun mua ei väsytä niin pitäs mennä sinne makaamaan pimiään ja kuunteleen kun toinen kurluttaa vieressä. Sisko jätti tarpeettoman taittopatjansa meille, mie voin sitten aina joskus leväyttää sen tänne alakertaan, kun en pysty ylhäällä nukkuun :) Sohva on ihan hyvä nukkumapaikka, jos nukkuu yksin, mutta koirien kanssa tulee ahdasta. 

Ahdistaa se nukkumaanmenokin. Miks pitää ihmisen nukkua. Miks sen pitää syödäkin; jos syömisen vois lopettaa niin lopettaisin kokonaan, kun kohtuudessa pysyminen on välillä niin vaikeaa. No en sentään juo. Pakotin itteni päikkäreiden jälkeen ulos, vaikka ilmakin oli niin surkea, mutta se olikin ihan hyvä keväinen sumuinen pilvinen vähätuulinen ilma joka piristi. Hetkeksi. Mielen pirteys kesti kauppareissun verran. 

Nyt mulla on sitten huono omatunto kun istun täällä vaan kirjottamassa ja toinen kaipaa mua sinne viereen. Ajaa mua taas toimimaan vastoin sitä, mitä itse haluan. Siis omatunto, ei toinen. Läheisriippuvuus. Kyllä toisen mielen mukaan tekeminen on ihan ookoo, jos sen tekee omasta halustaan, ei uhraudu eikä odota kiitosta tai vastapalveluksia tai edes sitä, että oma uhraus jotenkin huomioitaisiin. Että note to self vaan. 

Muistanpa ne ajat, jolloin mies ruukas valvoa joka ilta reilusti mua myöhempään, eikä auttanut pyytää sitä tulemaan nukkumaan aiemmin, ei sitä kiinnostanut että mie en meinannu saada unta ku tiesin että kohta se tulee ja herään kuitenkin ja jos sainkin unen päästä kiinni, havahduin kun toinen viimein tuli. Normaalisti mies ei anna minkään häiritä rauhaansa, vaikka kyllä se tänäaamuna heräs siihen, kun siskon koira (ne nukku siskon kera alakerrassa, me vintissä normaaliin tapaan) tuli ihan muuten vain tervehtiin meitä sänkyyn kuuden maissa :) toinen mejän koirista ei oikein digannut asiasta, peiton alta kuuluvasta ärinästä päätellen. Mutta joo, ehkä menneen viikon iltavuoro vähän hankaloittaa nukahtamista, etenkin kun on viikonloppuna taas kaljotellut ja valvonut iltaisin myöhään. Ja viimeinen viikko tuossa työpaikassa alkaa... 

Mulla on ollu taas sitä passiivista itsetuhoisuutta ajatuksissa. "Voisin kuolla vaikka nyt" -tyylisiä. Koen itteni ja elämäni turhaksi ja typeräksi - toiset tarvii minua joo, ja mun elämän sisältö on perhe, mutta mulla ei ole mitään omaa. En jaksa sellaista edes hommata. Joskus tulee aika, ettei ole enää aktiivisesti hoidettavaa perhettä, ja mitä sitten? Ei mitään. Tyhjää. Tarpeeton kuori. Ja tiedän, että pitäs mennä hoitoon, mutta en jaksa sitäkään. Aika pitäs varata; soittaa, enkä halua soittaa. Sitten samat, monta kertaa selitetyt sepustukset taas uudelle ihmiselle, ja vaikka sen kanssa ei kemiat kohtais, tiedän että kävisin sen luona tunnollisesti. Mikä minä olen vaatimaan mitään parempaa itelleni, ajattelen muutenkin aina. Pitää olla kiitollinen siitä, että vaivaudutaan ja että edes jotain tässä maailmassa saa. Tiistaina käyn sen nuopsyn vanhempien tukihenkilön luona viimeistä kertaa, sekin - yllätys yllätys - vaihtuu. Ja taas pitäs selittää nekin asiat uudelle ihmiselle, jos meen vielä käymään. En jaksa. 

Tulispa pian kesä. Piha on jään peitossa. Saispa sen ison voittopotin, niin muuttaisin mökkiin meren rannalle. Vihaan ihmisiä, etenkin meluavia sellaisia. Moottoripyörätkin alottelee rällyttämistä, kohta sitä joutuu kuunteleen pitkin päivää ja öisinkin, koko kesän. Vihaan niitäkin. Onneksi tässä meidän kohdalla on möykkyiseksi korjatut kuopat ja rikkinäisyyden sekä korjaustoimenpiteiden johdosta soraa ja irtohiekkaa, eivät vielä pääse irrotteleen kunnolla. Toisinaan kesäiltoina rääkyvien moottoripyörien pitäessä hereillä lohdutan itseäni kuvittelemalla itselleni paranormaaleja kykyjä, joilla tukehdutan moottorit aina tässä kohdassa tietä. Joskus kun oikein potuttaa, voin kuvitella pahempaakin. Ei nykyisin enää niin potuta niinkuin silloin, kun piti aamulla aikaisin herätä töihin.