keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Minä olen miettinyt...

... että onko nyt tarkoitus työskennellä unelmiaan kohti ja tehdä töitä, että saisi sen, mistä haaveilee tai minkä luulee haluavansa...

...vai kannattaako sitä nyt sitten vain olla tyytyväinen siihen, mitä on, ja yrittää kiskoa se onni siitä?

Kaikenlaisia elämänohjeita niitä viljellään ja jaellaan, mistä senkin tietää, mikä niistä on oikea kun ne on ristiriidassa. Ole tyytyväinen siihen mitä on, älä alistu ja tyydy vähään jos voit saada enemmän.

Joogahenkisyyteen kuuluu ajatus, että pitäs olla nöyrä, antaa anteeksi ja olla kiitollinen meille annetusta. Oma joogapolkuni on sen verran alussa, että etenkin koulukiusatun menneisyys lastinani potkin kovasti tuota anteeksiantoa ja hyväksyntää vastaan. Ihmiset kun ei toimi niin, että vuorotellen kiusataan ja annellaan anteeksi, vaan kyllä ne kiusaamiset tuppaa tulemaan yksien osalle, kiusaajan osan ollessa tietyillä samoilla ihmisillä. Tässä kuviossa ei ole tasapuolisuuden häivääkään, eikä oikeudenmukaisuutta. Ei voi olla ihmisen psyykelle hyvää ja kasvattavaa se, että aina joutuu antamaan anteeksi kun toiset kävelee yli.

Olen alkanut toisinaan olemaan tyytyväinen ja kiitollinen "minulle annetusta", kun samalla tiedostan tämänKIN väliaikaisuuden. This too shall pass. Huonot ajat menee ohi, mutta niin menee hyvätkin. Olen iloinen juuri tästä ajasta, kun lapset on jo niin isoja, että niiden puolesta ei enää tarvi tehdä kaikkia asioita, ja ne jopa tekee asioita minun puolesta! Silti ne on vielä tässä kotona ilona ja välillä jonain muunakin.

8 kommenttia:

  1. Tiijäppä häntä mikä se on hyvä :) Meikä on tottunu köyhyyteen, kovin vähäsiä on ne paremmat vujet, eikä ainakaan parempaa oo eessäpäin. Siihenki tottuu, et seinien ulkopuolella on rikkautta, eikä se tartu (ikävä kyllä) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ennen vanhaan systeemi meni silleen, että kun ikää karttui ja lapset lähti kotoa, oli vanhemmilla oma talo/asunto kun lainat oli maksettu ja alkoi se vähän leveämpi elämä, mutta mulla siitä on turha haaveilla. Köyhyys vaan pahenee iän myötä. Ja mies tekkee velekaa sitä mukkaa ku entiset maksetaan.

      Poista
  2. Tuohon alkupuolen pohdintaan sanon, että haaveita ja unelmia kannattaa aina toteuttaa, mahdollisukksien mukaan tietty. Itse lähdin silloin vähän alle viiskymppisenä sinne Britanniaan vuodeksi, josta tuli kaksi. Kyllä sitä moni ihmetteeli. Mutta tarvitsin etäisyyttä moneenkin asiaan ja kyllä se vaan totta on, että kaumepaa näkee tarkemmin nämä omat asiat ja elämän.

    Mutta tuollainen ei tietty kaikille sovi/onnistu. Meillä kaikilla on omanlaiset toiveet ja haaveet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus on vain polkuja, joista on valittava, eikä kukaan sano että mikä on oikea. Jos nyt on silleen neutraalin hyvä, niin kannattaako toteuttaa unelmiaan silläkin riskillä, että lopputulos on kurja ja takaisinkaan ei ole paluuta. Pitää vain itse selvittää, kannattiko, ja kärsiä jos ei kannattanut. Usein se todellisuus ei kuitenkaan mätsää sen etukäteen ajatellun (=unelmoidun) kanssa.

      Ja kun on sivusta seurannut ihmisten pilvilinnojen ja muiden haaveiden romuttumista, niin se ei kauheasti kannusta yrittämään itse...

      Poista
  3. Itse kipuilen kanssa aina välillä sen kanssa, että miten löytää tasapaino siinä, että haaveita kannattaa toteuttaa ja toisaalta olla vain kiitollinen siitä, mitä kaikkea hyvää on nyt. Se ei ole aina helppoa, itse olen pääosin tosi kiitollinen kaikesta, mutta sitten jos on vain sitä, niin mistä tulee motivaatio muuttaa niitä asioita, joita pitäisi/kannattaisi muuttaa. Tarvitaan myös pientä tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen, jotta se toimii moottorina parempien juttujen saavuttamiseen. Mutta kiitollisuus on myös tosi terveellistä, joten tiedä siinä sit, mikä milloinkin hyvä olis ;) Muta ehkä ne voi jotenkin lutviutua yhteenkin :)

    Itse oon ollut yläasteen ajan koulukiusattu. En kanna siitä mitään kaunaa, joten voisi kai sanoa, että olen antanut anteeksi, mutta ihan järjettömän kauaskantoiset jäljet se jättää ja jos olisin taipuvainen negatiiviseen ajatteluun, voisin sanoa, että se pilasi multa vuosia tätä elämää, niin silloin kuin sen jälkeenkin. Mutta en halua alistua sille, vaan koitan kääntää sen ymmärrykseksi siitä, että ketään ei saa kiusata millään tavalla ja ymmärrän myös hyvin kuinka ihmisen minäkuva ja itsetunto romuttuu. Mutta en toivo moista kohtaloa kenellekään ja kaikki tuokin on yksi syy, miksi mulla ei ole lapsia, koska itse en todellakaan ollut onnellinen tuolloin ja kaikista niistä traumoista pääseminen on vaatinut paljon. Ja tietty muutakin negatiivista on mahtunut elämään, mistä syystä tällä hetkellä tuntuukin, että elän nyt sitä elämää, mitä mun olis pitänyt elää 10 vuotta sitten. Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Oli ikä mikä tahansa, pitää elää nyt. Mutta toki ihan kaikkea raflaavaa ei aina voi olosuhteiden pakosta tehdä tai ainakaan se ei välttämättä kannata, vaan voi tulla aika kova mahalasku. Tasapainoilua siis, sitä kai se elämä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, pitäs osata poimia vaan parhaat ja itselle sopivimmat palat. En oo koskaan ollu mikään riskinottaja missään mielessä - järki on peitonnut tunteet, ja jos joskus olenkin kokeillut mennä intuition mukaan, on yleensä mennyt puihin. Tosin järjenkäytönkin pitää tietysti TUNTUA oikealta. Hm, en oikein tiedä mitä yritän sanoa...

      Voisin tietty syyttää koulukiusaajia elämäni alamäestä, mutta totuus on, ettei se kiusaaminen yksin vaan kaikki muukin shaisse mitä lapsena ja nuorena on niskaan tullut, plus ilmeisen melankolinen luonne, niin tulos on tämä. Ainakin terapeutin mukaan :) tosin ei se luonteesta puhunut, sen olen päätellyt itse.

      Poista
  4. Mulla on kans jotenkin kaksjakoinen suhde noihin "elämänohjeisiin" ja self helppeihin - tai niistä kumpuaviin ajatuksiin. En kestä, jos sanotaan, että kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa (annetaanpas!) enkä sitä että saat sen mistä luovut. Tai että unelmat kyllä toteutuu kun niihin uskoo - just joo...

    Toisaalta pitäis olla positiivinen mutta mitä sekin sitten auttaa? Ja negatiivisuus syö vaan itteä, on tää vaikeeta.

    Jossain välimaastossa, siellä keskellä varmaan on hyvä? tai välillä toisessa ja välillä toisessa laidassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla nousee karvat pystyyn etenkin tuosta "ei anneta enempää kuin jaksaa" kun tietää Suomenkin itsemurhaluvut. Ehkä ne positiiviset lässytykset on tarkoitettu lohduttamaan ja antamaan voimia väsyneelle? Ei ne kyllä sitä tee, jos niitä tarjoillaan ilman lupaa. Sosiaalisen median meemit ja positiivarijutut on monesti hienon kuuloisia, mutta silkkaa hurskastelevaa tekopyhyyttä, kun niitä vähänkin tarkemmin miettii.
      Onhan se toki hienoa, jos joku saa niistä apua - silloinhan ne on tehneet tehtävänsä - mutta ei ne mitään yleispäteviä ohjeita ole. Kyllähän joku aina joskus saa otettua itseään niskastakin, mutta ei se tarkoita että kaikki saisivat.

      Poista