perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pionia pännii pihalla

Joku sillä on, ku se on noin kitukasvuinen ja yksi pieni nuppu on, mutta siitä tuskin kukkaa tulee. Ei se oo tuon kummempaa kukkimista suorittanu vuosiin. Siirsin sen kalliokilpien seasta avarampaan paikkaan monta vuotta sitten, ja tiesin kyllä että pioni ei tykkää siirtelystä, mutta on se sen jälkeen jo pari ihan ookoo kukkaa vääntänyt, mutta nyt se on alkanu surkastuun. Niitä on kaksi pientä siinä. Olisko juuret joutunu liian syvälle? Tosin en oo kauheesti lannoitellutkaan. Ehkä sitä pitäs hoitaakin välilllä.

Punapäivänkakkara kukkii, peräti yksi on edes lähellä sitä väriä, mikä oli siemenpussin kuvassa. Mielestäni ne oli oikeasti punaisia siinä kuvassa. Kirkkaan tai tumman punaisia. Valkoisessa akileijassa on paljon kukkia, mutta se taitaa olla ainoa, mikä on selvinny tähän asti. Ne kaksi muuta puskaa on vissiin hävinny, se sininen minkä nuppuja keväämmällä kuvasin, onkin vanha, jo pihalla aiemmin ollut. No yksi pieni läpäre on akileijan lehtiä, mutta se ei kuki.

Ensimmäinen puutarhamansikka on kypsynyt.

Kivikkopenkin villimansikoita söinkin jo. Ihme homma, ettei koirat oo niitä jo syöneet...

Nää oranssikeltanot on kyllä mun lemppareita. Ei haittaa, vaikka leviävät! Noiden väri on niin hieno. Tuossa näkyy se mehitähtikin. 

Jaloleinikeillä, niillä huolella esikasvattamillani ja pihalla kertaalleen uuteen penkkiin siirretyillä näyttäs olevan kolme kukkavartta. Ehkä ne ihan kaikki ei sit suuttunu siirrosta...

Lapset on taas poissa kotoa. Esikoisen kanssa suunniteltiin pankkireissua eiliselle, mutta lopulta se kuitenkin meni poikaystävän kanssa hänen autollaan omille pankkiasioilleen... itse soitti ja varasi ajan ja nyt se itse hoiti ne asiansa ja päällimmäinen tunne mun mielessä on tyytyväisyys, vaikka pieni nurjamielinen tarpeettomuuden tunne tai haikeus yrittää nostaa siellä taustalla päätään. Lapseni on aikuinen. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että se pärjää elämässä, ja se on saanut/valinnut (kumpikin sana on huono tähän) mielestäni luotettavan tuntuisen ja järkevän poikakaverinkin, joka esimerkiksi ensimmäiseksi autokseen hommasi hyväkuntoisen, siistin ja suht uuden perheauton sen sijaan, että olis ostanut jonkun egonpönkitysritsan. Tosin hieman äitinsä tossun alla se vieläkin on (ei oo paha asia välttis!) kun ei uskalla sille sanoa, että itse omasta halustaan värjäsi tukkansa - äitinsä luulee, että mejän tyttö pani sen värjäämään, ja oli marmattanut, että "kyllä sen pitää kelpuuttaa sut sellaisena kuin olet". Poika arvelee, että ei se uskois, vaikka sille sanois, ja mie uskon sen kyllä. Oikeasti en osaa nähdä esikoista pakottamassa ketään värjäämään tukkaansa... ihan varmasti kyseinen nuori mies kelpaa tytölle ihan sellaisenaan <3

Kuopus taas... jotenkin vain en osaa luottaa siihen, että se tekis oikeat ratkaisut elämässään. Se ei mun mielestä ajattele järkevästi, vaan menee ns. sydämen mukaan tai senhetkisen mielialan mukaan tai omien luulojensa ja kuvitelmiensa mukaan. Pelkään, että se rikkoo itsensä tai hommaa itsensä pahaan tilanteeseen, ja vielä puolitoista vuotta mulla on jotain valtaa yrittää pitää sitä erossa semmoisesta, mutta sitten sekin on täysi-ikäinen ja saan murehtia ihan ittekseni. Ehkä ajattelen niin vain siksi, kun se ei puhu mulle ajatuksistaan, syvimmistä tunnoistaan ja sen sellaisista, mitä esikoinen taas on jutellut mulle aina.

Sanovat, että joo, nuorimmasta ne äidit aina pitää kiinni eikä osaa päästää irti, mutta kyllä tämä lapsi on niin erilainenkin kuin isosiskonsa. Kuten sanottua. Kyllä se kuuntelee ja joskus jopa uskoo, mitä sille puhutaan, mutta kaikesta ei edes huomaa etukäteen puhua. Hyvä esimerkki sen luonteesta on se, että se kerran pienenä mietti, että miltähän se näyttäis ilman kulmakarvoja. En muista mitä sanoin sille, mutta mulle ei tullu mieleenkään, että se vois ajella ne pois ihan vaan kokeillakseen, miltä näyttää ilman! Olishan tuota nyt voinu kokeilla vaikka valokuvasta muokkaamalla kulmakarvat pois, mutta se piti kokeilla itse. No, jonkin aikaa se sit kulki lippis silmillä sen jälkeen. Se on niin rakas just semmosena hupsuna itsenään, mutta tämä maailma on niin kamala paikka eikä elämän erinäisistä kokeiluista välttämättä selviä vetämällä lippistä silmille. Mutta mun pitää vaan tottua ajatukseen, että se on sen elämä. Ei mun, vaikka olen sen alulle auttanut.

10 kommenttia:

  1. Ihan samojen asioiden kanssa täällä painiskellaan, esikoisen muuton edellä
    <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sulla on onneksi vastuullinen, oma-aloitteinen ja sosiaalinen lapsi :)

      Poista
    2. Toivottavasti!

      Upeen värisiä nuo oranssikeltanot (?) - mä en tiennyt moista kasvia olevankaan ;-)

      Poista
    3. Aika harvakseltaan sitä näkyy, ainakaan luonnossa. Haluatko siemeniä, jos saan kerätyksi? Leviää kyllä mielellään hän...

      Poista
  2. Semmosia ne on, lapset, omia persooniaan jokainen. Minusta toisaalta kuulostaa rohkealta ja hauskalta, että kokeilee ihan itse miltä näyttää ilman kulmakarvoja...

    Ja sen voin sanoa, että se huoli niistä lapsista ei lopu ikinä, ja niin se kai luuluu ollakin, vaikka kuinka tulisivat aikuisiksi ja pärjäisivät elämässä hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, oon huomannu sen. En enää yhtään ihmettele mummoa, miten se aina itkeskeli etenkin yhden enoni asioita... oli varmasti kauheaa katsoa vierestä, miten toinen pilasi elämänsä vaikka rahkeita olis ollu vaikka mihin.

      Poista
  3. Harmi tota pioniasi. Mulla on kai pionipeukalo, ne on kaikki kasvaneet ja kukkineet hyvin. Monista muista perennoista ei voi sanoa samaa.

    Tossa äsken kauppareissulla tapasin tästä kylältä yhden yh-äidin, sillä on kaksoset, jotka kirjoitti ylioppilaiksi viime keväänä. Ne on passattu piloille. Sitten se äiti valittaa aina rahapulaansa. Kaippa siltä on rahat loppu kun lapset saa mitä haluaa. Mun mielestä ne olisi nyt hyvin voineet mennä töihin kesäksi kun olisivat päässeet tuohon lähipuutarhalle molemmat, mutta ei viittineet! Äitinsä maksoi niille (velalla kuulemma) etelänmatkat. Pöh.

    Sun tytöt on oma-aloitteisia ja mukavanoloisia tuohon verrattuna. Sinähän tiedät, että minä olen asiantuntija :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pionipeukalo :D

      Ei nämäkään kovin viitseliäitä ole, jos eivät kyllä rahanahneitakaan. Ikinä ei kyllä tulis pieneen mieleenkään ottaa velkaa että sais lapsille etelänreissun...

      Poista
  4. Kovasti erilaisia täälläkin, kukin omanlaisiaan. Huoli ja huolehtiminen ei lopu ikinä... Tuon yhden kohdalla kaikenlaista nähneenä olen tullut siihen tulokseen, että on vaan pakko antaa oppia osa kantapään kautta. Ja ihan ihmisiä niistä tulee, kun vähän ikää tulee <3 Tsemppiä!!!
    Hienon värisiä nuo keltanot!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kun ajattelee, minkälaisista nuorista lähipiirissäkin on jo tullut ihan ihmisiä, niin toiveita on... mutta aina ne pahimmat esimerkit kajastelee mielessä, niistä nuorista, joista ei tullut ihan ihmisiä. Pessimisti aattelee aina pahinta :)

      Poista