Isälle soitin, sille oli jo aamulla mun isosisko tuonu kakun ja jotain, mistä en saanu selvää. On sillekin tullu semmonen vanhuksen kimakka ääni, kuulostaa että senkin aikaansaaminen on työlästä. Omien lasten isä sai kortin, ja lupasin viiä sen Heseen, kun se sitä toivoi. Vaikkei se ookkaan mun isä.
Äsken huomasin, että oon viime aikoina alkanu aika sujuvasti välillä käyttään "mä" sanaa "mie"n sijasta toisinaan. Ei se ottanukaan ku 35 vuotta Rovaniemeltä poismuuton jälkeen. Luokkakaveri alkoi määkiä heti kun muutti Helsinkiin. Pakko kai sen oli koittaa sulautua massaan, semmonen pinnallinen pissis kun oli. Ei siihen aikaan kyllä pissiksiä tunnettukaan, mutta ehkä joku bimbo sit. Oli olevinaan niin hienoa ja makeeta. Ja minua suretti joutua muuttaan sinne, tiesin sen jo sillon.
Pakko työntyä ulos koirien kans, vaikka on taas tuommonen ilma. Tuuleekin kylmästi ja kovasti ja mulla on muutenkin niska kipee ja jäykkä, sai vissiin kylmää. Yllätys.
On tässä jonkun aikaa ollu matalapainetta ja totuttelemista, kun tytön koiralla ei ole ennää pitkää elinaikaa. Elämä on luopumista!
VastaaPoistaNo mietinkin, että ehkä se on kuitenkin helpompaa noin, kun koira lähtee itse ns. suorilta jaloilta, sairastelematta ja kärsimättä, eikä omistajan tarvi tehdä sitä päätöstä, että milloin on viimeinen päivä. Elää vain täysillä ja sitten loppu.
PoistaTai mistä mie sen tiiän. Toisille sopii paremmin pitkät jäähyväiset.
Olen monesti tuolle ystävälleni, joka on eläinlääkäri, sanonut, etten ikinä voisi toimia eläinlääkärinä tai -hoitajana, koska en kestä niitä kuolemia ja varsinkaan eläinten kaltoinkohtelemisia. Menisin ihan rikki. Hän sanoi, että kyllä sitä on jollain tavoin joutunutkin kovettamaan itsensä, sillä muuten sitä tosiaan menisi rikki ja siitä nyt on vähiten hyötyä kenellekään. Mutta musta tuntuu, etten mä pystyisi kovettamaan itseäni eläinten kohdalla. Ihmisten kanssa se on itselleni helpompaa (paitsi lapset ja vammaiset sekä vanhukset, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään), sillä he eivät ole yleensä niin toisten armoilla, kuin nuo edellä mainitut.
VastaaPoistaTosin kyllä mä huomasin silloin sen reilun viiden teho- osastolla työskentelemäni vuoden aikana, että se alkasi käydä kovasti omille voimille. Mutta ne tajuttomat ja kriittisessä kunnossa olevat tehopotilaat nyt tavallaan olivatkin täysin muiden armoilla.
Mä en muistanut laittaa isänpäiväkorttia ollenkaan. Täällä tuo päivä no keväällä ja silloin se on enemmän silmissä. Johtunee paljon myös siitä, että mulla on isääni oikea yhteys vasta reilun kahden vuoden ajan. En ole oppinut ajatukseen, että nyt hänkin on olemassa.
Ai sulla on semmonen isätapaus. Ei ihme, jos ei korttia muista, saatika kun teillä se päiväkin on eri kohdassa vuotta :)
PoistaMie olin vähän aikaa vapaaehtoistyössä siellä kissatalossa, enkä kestänyt sitäkään. Siellä ne kissat pieniin kopperoihin suljettuna odotti että joku ne huolis, jotkut kuukausia ja sitten ne lopulta lopetettiin. Ei ollu häävi loppuelämä. Perustarpeet hoidettiin, mutta psyykkisiä ei.
Mä olin joskus ajatellut, että menisin myös vapaaehtoiseksi täkäläiseen eläinkotiin, mutta tuo armas siippani melkeinpä sen kielsi minulta. Sanoi, että se ei ihan varmasti tee hyvää mun psyykelleni ja toiseksi, hän ei halua sitä isoa eläinlaumaa meille, kun vaimo pelastaa kaikki toivottomat tapaukset. OK, ekan asian suhteen hän on varmasti oikeassa, että mun psyyke olisi ollut kovilla. Toisen asian suhteen ajattelen kyllä tunnistavan itsekin rajat. Meillä on nyt tällä hetkellä näiden eläinten kanssa katto täynnä. Niitä ei ole määrällisesti paljon, mutta jo Elvis kahden lääkittävän systeemisen sairauden kanssa tarvitsee oman aikansa ja huomionsa sekä tuo akvaario omat juttunsa.
PoistaJa täytyy otata huomioon nekin ajat, jolloinka emme ole itse täällä. Sekä Elvarin että akvaarion takia meillä on jonkun pakko käydä kahdesti päivässä.
Eli emme vain pysty ottamaan enää uusia elättejä, vaikka kuinka mieli tekisi. Ehkä joskus myöhemmin.
Mua surettaa niin suunnattomasti ne koirat, jotka joutuvat olemaan jopa yli kahdeksan tuntia yksin kotona. Ei se aika sinänsä, mutta kuten eläinten fysiologiasta tiedetään, niiden rakolle se ei todellakaan tee hyvää joutua pinnaamaan yli viittä tuntia. Tosi paljonhan näitä koiria on, mutta ei ole ihme, että niillä niin usein munuaisvaivoja onkin.
Me ajoitimme aikoinaan, kun meillä koira oli, työaikamme niin, että se ei koskaan joutunut olemaan kuutta tuntia pidempään yksin kotona. Ja joskus kun meni ylitöiksi, oli jo suunnilleet isot housuissa, että miten koira jaksaa kotosalla. Sitten oli vähän huijattu olo, kun kotona jätkä oli selvästi vain vedellyt leppoisasti sikeitä, eikä edes kiirehtinyt ulos. :-P
Nyt oli muuten viime viikolla täällä lehdissä juttua, miten sellainen meidän Rikin lainen laumanvartijakoira (Kangal) oli pelastanut seitsemän vuotiaan tytön hukkumasta Mainin virtauksiin. Sitä ei ollut millään tavoin opetettu ja omistajansa olikin jo ollut riisumassa vaatteitaan ja hyppäämässä itse jokeen, kun oli huomannut koiran jo hypänneen pelastaan tyttöä. Ihana tarina ja onnellinen loppu.
Kuuluu taas niihin asioihin, että "mikään elämässä ei ole sattumaa".
Jotku koirat on niin viisaita, ettei ihminen ees tajua. Kirjoitin ensin, että "koirat on niin viisaita" mutta ei ne kaikki oo. Toiset on vain suloisia tyhmeliinejä.
PoistaTäällähän on blogi muuttanut ulkoasunsa. Raikkaan näköinen!
VastaaPoistaEi ollut yhtään kylmä, kun äsken käytiin miehen kanssa kävelyllä. Sata kertaa mieluummin musta marraskuu kuin kauheat pakkaset :)
Lämmintä on kyllä ollu, se on kiva kun ei tarvi pyntätä eikä varoa liukastumista, mutta mieluiten ottaisin mustan marraskuun ja kauhean pakkasen väliltä jonkun sopivan kuivan kelin :) ja aurinkoa, kiitos!
PoistaVoi Kyöstiä!
VastaaPoistaOli kyllä tuulinen ja märkä ilma, mutta saatiin vihdoin trampoliini purettua. Nyt saa talvi tulla. Mä vaan kattelin hautuumaalle päin ja ajattelin uurnalehdossa lepäävää isääni. Pyhäinpäivänä vein kynttilän ja jouluna viedään. Poltan sisällä sen sijaan useampaa.
Käväsin koirien kans hautuumaalla siinä pyhäinpäivän nurkissa, ja taas mua harmitti kun moni kynttilä näytti sammuneen hetikohta sytytyksen jälkeen. Pitääköhän jouluna mennä takansytyttimen kans kierteleen ja sytytteleen sammuneet... monesti oon sitä suunnitellu :)
PoistaMä luin kans tuosta Kyöstin poismenosta. Se on eläinten kanssa välillä just semmosta. Yhtäkkiä sitä kaveria ei siinä enää ookkaan.
VastaaPoistaTämä blogi on nyt helpompi lukuista mun silmämunille, kun se vaalea teksti tummalla pohjalla alkoi aika pian kirvellä silmiä.
No hyvä että on parempilukuinen!
PoistaOon halinut omia karvakavereita oikein entistä enemmän nyt, kun tuli taas huomattua se, ettei niiden olemassaolo ole itsestäänselvyys.
Lenkki aamulla tihkusateessa hämärässä ja tuulisessa kelissä, mutta olo sen jälkeen oli mahtava. Kun vaan saa mentyä tuonne ulos, niin se palkitsee.
VastaaPoistaKyllä! Nyt virittelin tulet uuniin, mutta jahka saan sen lämpimäksi niin lähden kans.
PoistaMä en edes halua ajatella sitä, kun vein rakkaan, oi niin rakkaan, koirani sylissä pitkän matkan aamuyöllä eläinlääkäriin ja palasin sieltä vain hihna kädessä. Mutta kun on tehtävä oikein, niin on tehtävä oikein, se on Rakkautta. Mulla on hetkiä, että tunnen koiran olevan LÄSNÄ. Kaiken lisäksi, vaikka ehkä olen hullu (ei väliä), Hän tuntuu joskus lähettävän mulle merkkejä. Olimme kyllä erittäin läheisiä. Jäi mieleeni kun ventovieras kerran 'meidät' nähtyään sanoi spontaanisti : ' tuo koira rakastaa sinua paljon'....mihin minä: 'tiedän', leveän hymyn kera. Saas nähdä millanen vastaanotto on kun kerran täältä pilvenreunalle pääsen, niitä eläimiä on ollut. Mutta Betty oli ainutlaatuinen.
VastaaPoistaMitä isänpäivään tulee, se mulle syvää hiljaisuutta ja rakkautta. Isä lähti 47-vuotiaana, ei kovin kauniisti mutta sillä väliä. Niille, joilla on onnea, että isä on vielä elossa, sanoisin, että pitäkää huolta. Sopikaa riidat tms.
Vaikea niitä on ajatella, ja itkettää vielä vuosia sen jälkeenkin.
PoistaLuultavasti tuo mejän esikoinenkin arvostaa isäänsä vasta, kun sitä ei enää ole. Siitä huolimatta, että sen (puoliorpo) poikakaverikin suree miten se ei isästään välitä...