ÄÄÄÄ!

Onks pakko jos ei haluu? Mä en haluu!
Paitsi nukkua kevääseen asti. Huhtikuun neljänteen päivään. Ainaki. 
Ihan liian monta kertaa tänään jo tullu mieleen, että vois kuolla tähän. Ei oo hyvä merkki, kai. Paitsi että "haluun" on vaihtunu muotoon "vois", että jotain edistystä, kai. Ja haluun syödä kaikkea rasvaista, suolaista ja sokerista, ahmia ahdistuksen pois. No ei se sillä kumminkaan lähe.

En jaksa enää yhtäkään ahtaudesta johtuvaa kolausta sääriluuhun, tai pyykkitelineeltä vahinkotönäyksen takia pudonnutta vaatetta, jota ei tahdo ylettyä nostamaan ja jos ylettyy niin sormet ei saa otetta ennenkuin kolmannella kerralla, ja kun sieltä kumarasta nousee, lyö päänsä siihen pyykkitelineeseen josta sitten putoaa koko ritilä roikkumaan saranoistaan. En jaksa kun koira tahtoo jotain sohvan alta ja kun olen menossa katsomaan, nojaan patjanpaloista tehtyyn rahiin, joka on huonosti pinossa ja keikahtaa niin, että putoankin polvilleni kipeesti, ja kun sitten meen mahalleni kurkistamaan sinne sohvan alle, lyön jalkaterän ikävästi avoinnaolevan oven päähän. En jaksa rikkinäistä wc-istuinta. En jaksa sitä että pitää lähteä lenkille. En jaksa kipua. En tätä ahistusta ja niitä lapsuuden tunnemuistoja, joita taas putkahtelee.

 En jaksa lattialle putoilevia asioita, kuten juustoraastepussia.

Onneksi koirat on innokkaita siivousapulaisia, mitä juustoon tulee...

Aamu ei alkanu kovin hyvin, mieskin huusi mulle kun se hermostu kun sen auto ei lähteny käyntiin kun akku oli tyhjentynyt. Mun looginen ajatus tietysti oli, että se ottaa sit mun auton ja lähtee sillä, vie pari tyttöä samalla aseman liepeille. Ehtii hyvin itsekin töihin. Miehellä ei ole sama logiikka ja siksi huusi, kun en tajunnut sen logiikkaa kun se ei kertonu mitä se haluaa. Mun olis pitäny älytä sen suunnitelma ilman, että se kerrotaan mulle. Se alko viritellä akkulaturia omaan autoonsa ja tekemään lumitöitä, mie vein tytöt sit junalle sillä omalla autollani. Oli monta syytä, mitä mies luetteli miksei ottanu mun autoa, vaikka tarjosin, ja yksikään niistä ei ollu järkevä. Sillä on melko outoja tapoja ratkoa kriisitilanteita. Minusta se oli outoa ettei se ottanu sitä mun autoa. Jäin ihan miettimään, mikä oli se oikea syy - yleensä jos tekosyitä on monta, ei oikeaa kerrota. Ihan tahallaan myöhästyi töistäkin sen takia, vaikka se on normaalisti tosi tarkka siitä, että on ajoissa töissä ja useimmiten reilusti etuajassakin. 

Joogaan lähdin kumminkin. Kun kerran autoa oli jo kerran ajettu ja lumetkin siitä putsattu, niin lähdin vähän myöhemmin kuin normaalisti, mutta tietysti lunta oli jo taas satanut autonkin päälle - ja aura-auto tuupannut pihatien eteen puoli metriä korkean ja metrin leveän aurausvallin! Siitä ei mun ranskattareni olis selvinnyt, piti sitten vetää hanskat käteen ja hakea kola, että sain jonkinlaisen ajoväylän siihen. 

Joogan jälkeen kotiovella totesin, että on sitten kotiavaimet pudonneet taskusta lumitöitä tehdessä. Onneksi muistin suurin piirtein, missä kohtaa olin ne hanskat kaivanu taskusta, kun arvasin että siinä tilanteessa oli avain tippunu. Lumi oli jo osittain peittäny, mutta onneksi on sen kokoinen avamenperä, että vielä erottui. Ja onneksi en ollu kolannu siitä kohtaa! Kolasin nimittäin tultuani sen lopunkin vallin pois, kun sehän oli siinä postilaatikoidenkin kohdalla, postiauto ei olis päässy kyllä sen yli. Kovaksi pakkautunutta, painavaa lunta sai työnnellä korkeiksikasvaneiden kolauskasojen päälle. Kohta pitää miettiä joku toinen paikka, en enää jaksa työntää niin korkealle.

Aamulla ilahduin sääennusteesta - lumentulon piti lakata ja auringon näkyä, nyt auringot on otettu pois ja lumihiutaleita tilalla. Mutta on siellä kevään valo. Ehkä jaksan iltapäivällä lenkille. Pakko jaksaa.