Turhaa ja vähemmän turhaa

Hieno sää tänään! Tein ilmastoteon ja kävin kirjastossa, asiamiespostissa ja kaupassa pyörällä. Tosin sähköpyörällä. Mutta siinä on taas joku vika, se ei laita kakkosvaihdetta päälle ollenkaan ja sähköavustus toimii vain ripeän kävelyvauhdin aikana, loppuu heti jos vähänkin normaalimpaan vauhtiin pääsee eli kohtaan, jossa kakkonen yleensä menee päälle. Joutuu vispaamaan jalat maitohapoilla sillä ykkösellä sitten. Toisin sanoen hissukseen ajelin. Ja huomenna on reidet kipeet. Toki sähkö lakkaa avustamasta normaalistikin jossain 25 km/h mutta nyt ei päässyt lähellekään sitä, paitsi alamäessä. Simply walkingin mukaan keskinopeus oli rippusen yli kympin. Mutta sainpahan taputtaa itteeni selkään, kun sain liikuntaa - vaikka olikin turhaa, kun koirat ootti kotona - ja säästin ilmastoa auton saasteilta.

Mikäs täällä oli hiljakseen pyöräillessä.

Eilen lähdin extempore uudelle polulle, ajattelin että katson mihin se vie.

 Tällanen kaunis rentukkaoja siinä pellon laidalla oli, mistä lähdin käveleen polulle.

 Ihana, valoisa, linnunlauluinen lehtometsä :) Sitten polku kävi huonommaksi, puunjuuret alkoi kohota korkealle siinä polulla ja aloin epäillä, että olen taas jollain hirvieläinten polulla. Kakkakasoista päättelin olevani oikeassa, ja viimein kun alkoi olla oksia vyötärön korkeudella yli polun,

totesin, että peuranpoluilla ollaan taas. Katoin karttaa, kannattaako jatkaa vai käännynkö takaisin. Totta puhuen olis kannattanu kääntyä, mutta koska vähän matkan päässä näkyi tie, ajattelin kuitenkin kävellä sinne. En toki tullut ajatelleeksi, että polut häviää kokonaan, tulee hakkuujätekasoja, piikkisiä villivatturyteiköitä,

ojia ja vesilonttoja, joissa kengät kastuu - mullahan oli vaan kevyet pinkit kangaskengät jalassa. Ei ollu tarkoitus mennä rymyään metikköön. Koiriakin piti kantaa sitten välillä, kun ne ei lyhyine jalkoineen päässeet risukasojen yli, pelkäsin että kaadun niihin parikymmensenttisiin koivunvesantynkiin, menee maha puhki ja koirat joutuu heitteille kun kukaan ei meitä löydä sieltä. Enkä tullut ajatelleeksi, että siinä tienvarressa on tietysti taloja, enkähän mie voinu kenenkään pihalle mennä lompsiin, vaan piti etsiä paikka, mistä pääsee tielle suoraan metsästä.

Kolmesta puhelimen kartasta katsomalla osasin jotenkin suuntia talojen ohi, ja sitten olin ihan epätoivoinen, kun sieltäkin näkyi sitten puiden välistä talo. Hikisenä, roskaisena ja voimattomana kyyhötin siellä lehtikuusimetsässä karttojeni kanssa. Onneksi sieltä talon pihasta justiin lähti auto, joka näytti tien paikan; se olikin talon tällä puolen. Kylläpä olin onnellinen kun viimein pääsin oikealle tielle! Koiratkin oli selkeästi helpottuneita.

Tien varressa kasvoi niin komea ruttusieni, että oli ihan mentävä kuvaamaan sitä. 

Sillä oli monta kaveriakin siinä lähellä. 

Eilen kylvin auringonkukkaa - jotain erikoislajiketta - ja kehäkukkaa, ja metsänätkelmänsiementen loput heittelin sinne tänne. Viimemainittuja laitoin samaan purkkiin tuoksuherneiden kera, mutta näyttää siltä, ettei ne tuoksuherneet lähde kasvamaan. Ne on itekerättyjä, liekö jotain steriiliä lajiketta sitten, tai muuten epäonnistunut siemensato.

Orvokkipadassa on kauhea vesiheinänkitkuu-urakka, kuten joka kevät. Sinne on kylväytynyt taas pari auringonkukkaa, ja laitoin pariin kohtaan vähän kehäkukkaakin. Aina päätän, että en laita ens kesänä mitään kasvamaan, mutta sitten löydän itseni miettimästä taas, että mihin mitäki laittas...