Merenrantaloma

Merenrantaloma on takana, ja alkaa jo mieli jollain lailla asettua tänne trooppiseen, hautovankuumaan ja kosteaan sisämaan kotiin. Rantalomalla oli taas vaatetta liian vähän, kun siellä on aina viileämpää sen meren ja tuulen vuoksi. Piti käydä Halpa-Hallista ostamassa vitosella semmonen bolerontapainen, jota varmaan tulee kyllä myöhemminkin käytettyä kun oli niin mukava ja lämmin. Ja taas ihmettelin, onko laillista pitää kaupan nimessä sana "halpa" jos kauppa on yhtä kallis kuin kaikki muutkin kaupat... pelkkä markkinointikikka, jolla saadaan massat sisään. Ruokapaikka siellä kyllä oli ihan hyvä, mie söin lounaan (muusia, lihamureketta ja jälkkäriksi pannukakkua kermavaahdon ja hillon kera), mies kerrosaterian ja tytär pelkät ranskanperunat, kolmen ihmisen ruokailu maksoi jotain 17 euroa. Halli, jossa on Halpa kahvila?

Säät oli kyllä hyvät, vasta lähtiessä pikkuisen ripsautti vettä. Ensimmäisenä aamuna kävin juomassa aamukahvinikin rannalla.

Siinä oli kyhmyjoutsenia enempi vähempi, yhdellä parilla oli peräti seitsemän poikasta, ja reviiri oli kaiketi niiden. Yksi lapseton pari siinä myös välillä ruokaili ja lepäili, ja viimeisenä aamuna ennen lähtöä sinne tuli kolmilapsinen perhe. Reviirin haltija tuli paikalle, ja toinen emoista lähti johdattamaan poikasia pois, kun toinen alkoi ihmeellisen paritanssin reviirinhaltijan kanssa, höyhenet pörhöllään, kaula mutkalla ja pää selässä.

Mutta ennenkuin ehtivät pois, tuli tappelu. Se oli ihan kauhea tappelu ja kesti kaikkineen varmaan yli kymmenen minuuttia! Purivat toisiaan kaulaan, hartiaan ja siipeen ja hakkasivat siipipankoilla.

Poikasten kanssa ollut emo koitti välillä käydä apuna, mutta sai itsekin köniinsä. Yksi joutsen taisteli kahta vastaan ja luulin jo, että ne taistelee viimeiseen asti, kun kumpikaan ei näyttänyt siltä, että aikoisi luovuttaa. Sitä oli kamala seurata, mutta pakko oli tietää, miten se päättyy.

Viimein toinenkin reviirinhaltija saapui kovaa vauhtia uiden paikalle, oli varmaan ollu kauempana poikasten kanssa eikä voinu niitä yksin jättää että olis lentäny paikalle.

Sori rakeinen kuva, zoomilla otettu, mutta vesi kuohuu "kokassa" ja peräaallotkin on aikamoiset, kun vauhtia on niin paljon, ettei poikasetkaan perässä pysy.

Taistelu siirtyi vähitellen kauemmas, ja loppui melko pian sen jälkeen, kun toinenkin vakituisista asukkaista tuli apuun. Olivat jo niin kaukana, että en nähnyt, miten siinä kävi, mutta mies - joka kuvaili niitä - kävi siellä kauempana, sanoi, ettei nähnyt kuin kolme aikuista joutsenta siellä enää. Sen vakiparin sekä sen kolmen poikasen kanssa uivan. Vaikka en tykkääkään, että tullaan toisten alueelle tappeleen, toivon että se toinenkin taisteluparista kuitenkin jäi henkiin... haavoja ja ruhjeita taatusti on kummallakin, höyheniä ja sulkia ajautui rantaan paljon.

Miehen valokuvakansiossa on kuva siitä voittajasta levittelemässä siipiään, ja kyllä se aika surkealta näytti.

Jäi paha mieli lähtiäisiksi, nytkin kun katson kuvia niin surettaa. Mutta se on luonnon meininki, elukat tappelee elintilastaan ja siinä on turha ahdistuneen ihmisen surra mitään. Hyvästä reviiristä kannattaa pitää kiinni vaikka henkensä uhalla - hyvä sen täytyy olla, kun ovat saaneet seitsemän poikasta pysymään elossa noinkin isoiksi. Lisää samanlaisia tappelemaan niistä reviireistä tulevina vuosina... Yksi leirintäalueen vakikävijöistä sanoi alkukesästä laskeneensa jopa 80 joutsenen parven siinä. Kyhmyjoutsenhan on hurjaluontoinen, laulujoutsenkin jää kakkoseksi jos riita tulee.

Toinen, mikä vähän himmensi lomailoa, oli motoristin kuolema siinä tiellä. Oltiin tulossa kaupungilta mökille, kun ambulanssi meni ohi ja pysähtyi linja-autopysäkille, jossa elvytettiin. Myöhemmin kuulin sivukorvalla, kun joku puhui että oli ollut valkoisella lakanalla peitetty ruumis siellä.

Edellisiin Reposaaren reissuihin verrattuna tämä oli erilainen, kun aika paljon aikaa vietettiin autossa matkalla erinäisiin kuvauskohteisiin kaupungissa. Reposaaren kylässä käytiin vain kaupassa ja kertaalleen ajettiin sieltä vierasvenesataman puolelta, kun yleensä on siellä käveleskelty ja aallonmurtajallakin käyty.

Kolmena iltana grillattiin.

Yhtenä iltana oli upea auringonlasku.

Viimeisenä iltana käytiin hakemassa suositellusta paikasta sapuskaa... olin iloinen, että siellä oli gluteenittomia pizzapohjia 1,50 lisähintaan, mutta se olikin sitten pieni, ehkä 25cm halkaisijaltaan, teollisesti valmistettu pohja, jolla oli täysin mautonta kinkkurouhetta, vähän jotain juustoa ja homejuustoa ja ananaan ja persikan paloja. Harvoin oon niin mautonta pizzaa syönyt! Paikka kehui makunsa salaisuudeksi jotain omaa tomaattikastiketta, mutta ei se kyllä maistunut millekään. Mies otti jonkin kebab-pizzan, joka ei myöskään ollut kaksinen - sillä jäi jopa osa syömättä, ja se on merkillistä. Mie sentään söin omani seuraavana aamuna loppuun. Tytär tilasi hampurilaisen ilman kurkkua ja sipulia (muut hörteet oli salaatti, majoneesi ja ketsuppi listan mukaan) ja sillä jäi kanssa syömättä, kun sinne väliin oli työnnetty tomaatinsiivu mainitsematta sitä missään. Hyvä ettei sillä yrjöt lentäny siihen paikkaan. Onneksi oltiin ulkona... No, ainakin tiedetään, että sieltä ei kannata sapuskaa enää hakea.

Takaisintulomatkalla oli niin paljon yliajettuja elukoita, kissakin, että teki pahaa. Ja muutenkin oli matkaltapaluumasennus taas. Tänä aamuna alkaa olla taas oma itsensä.

Kävin heti aamulla koirien kans pienellä kävelyllä, ja jokin aika sitten käytiin pidempi lenkki, kun on luvattu liki kolmeakymmentä astetta lämmintä ja tuuletonta. Päivemmällä lenkkeily olis jo liian tukalaa koirille. Ja mullekin. Nyt jo juomapullo tyhjeni. Pitäs keksiä joku vettäsäästävä, siisti konsti juottaa koirat... kouransilmästä menee paljon haaskuuseen, ja kun olen juottanut niitä muovipussilla peitetystä kouransilmästä, on se pussi sitten ollut märkä ja hankala. Tosin ei se varmaan enää näillä kuumuuksilla kovin hankala olis...

Juoksukin tuli sopivasti toiselle koiralle, haju oli varsinkin autossa paluumatkalla aika karu. Ja mun päätä on särkeny taas monta päivää. Voi, olispa saanu olla vielä viikon siellä meren rannalla!

"Lepään hetken ja syön sitten lisää..."

 ...sanoi leppäkerttu ruokapöydällään. Nyt on onneksi sitten leppiksiäkin paljon, kun niitä kirvojakin on.

Valkoinen kissankello

Nämä kuvat on kännykällä lenkin varrella napattuja silloin, kun en vielä ollu vieny sitä huoltoon. Aina on linssi rasvainen tai jotain, tuossa kissankellokuvassa vetää suttuiseksi. Vuosia sitten on ollu metsässä reilun puolen kilsan päässä tästä valkoisia kissankelloja, ne hävis (kuoliko pois vai siirsikö joku sen omalle pihalleen, en tiedä) ja nyt on tähän ihan tien viereen ilmaantunut. Saa nähdä kauanko tuo saa tuossa olla.

Kännykkä tuli huollosta, tai tekstari oli tullut sillävälin kun mun puhelin oli Joensuussa, että on valmis. Menin hakeen, ne ei ollu tehny muuta ku palauttanu tehdasasetukset ja väittivät, että syy on siinä, että on lasinsuojakalvolasi laitettu jonkin sensorin eteen. No, dna-kaupan myyjäkin oli sitä mieltä, että vika ei voi olla siinä, koska hänellä (ja miljoonalla muulla) on samanlainen suojalasi, eikä se silleen vaikuta. Ei se voi vaikuttaa siihen, että puhelin pimenee eikä sen näyttöä saa päälle. Eikä se takuulla voi vaikuttaa siihen, että kone soittelee itsekseen. Myyjä arveli, ettei ne oo oikeen huollossa käsittäneet, mitä vikaa puhelimessa on. No, nyt katsotaan, miten pelaa, ja kuulemma jos kolme kertaa vie huoltoon samasta viasta, ne vaihtaa toisen laitteen.

Mutta välillä käydään vähän lomareissaamassa. Esikoinen jää kotiin.

Erilainen viikonloppu

♥ Hilloja! ♥

Lauantaiaamuna aikaisin lähti mies ja kuopus Joensuun Ilosaarirockiin, palailevat tänään. Lauantaina tuli myös sisko (hillojen, hillahillon ja pakasteternimaidon kera!) viikonlopun viettoon, toinen sisko jatkoi matkaansa toisiin bileisiin mutta tuli sunnuntaina vielä yhdeksi yöksi meille. Muuten oltais oltukin esikoisen kanssa kahdestaan. Ei me täällä mitään ihmeellistä touhuttu, käytiin kävelyllä, tehtiin hyvää ruokaa ja juteltiin. Tytär on jahdannut Pokemoneja sillä uudella sovelluksella, mikä nyt on suurta suosiota nauttinut. Niin suurta, ettei ole toiminut kuin silloin tällöin.

Perjantaina sain vietyä viimein sen tyhmän puhelimeni huoltoon, kun tuli mitta täyteen sopivasti huoltoliikkeen lähettyvillä. Kyllä oli tympeä asiakaspalvelija, kaunis nuori nainen. Sain adapterin, jolla pystyin laittaan pienemmän sim-kortin vanhaan puhelimeeni, jossa on isomman kortin paikka. Muistatteko vielä puhelimet, joiden sim-kortti oli luottokortin kokoinen? Siltä ajaltakohan lie peräisin tuo systeemi, että ne vieläkin irrotetaan luottokortin kokoisesta muoviläpyskästä...

Nautin, kun sain toimia yksinkertaisen puhelimen kanssa :) ja vielä enemmän nautin, kun huomasin lauantaina, että mulla ei ole ollenkaan puhelinta! Toki olin hieman huolissani, että jos oon pudottanu sen jonnekin ja joku voro sen vie ja soittelee ja ostelee mun laskuuni ties mitä... kävin tarkistamassa ensi töikseni saldon, joka oli 1,40€. Että ei sillä ainakaan ollu kukaan tehny laskua. Sitten lähetin viestin kauppakeskukseen, jossa olin edellispäivänä käynyt, että onko löytynyt. Ja miehelle pyynnön tutkia auton penkin vierusta ja alusta, jos se olis sinne vierähtäny ku mun housuntaskut oli niin matalat, että puhelin tahtoi putoilla niistä. No sieltähän se sitten löytyi, penkin ja keskikonsolin välistä, onneksi. Ei ollu hukassa, mutta aikasen kaukana...

Hassu juttu muuten, että myös sieltä kauppakeskuksesta oli löytynyt tuntomerkkeihin sopiva puhelin.

Nyt ei oo sit tarvinnu ainakaan puhelimeen vastailla. Mies kun on semmonen, että se soittelee välillä ihan turhasta, enkä mie niin välittäs roikkua luurissa. Jos esimerkiksi se on lähdössä jonnekin, ja aikoo käydä kaupassa, niin vaikka sanon, mitä tarviin sieltä, niin se soittaa kuitenkin sieltä kaupasta että otin tämmöstä ja tätäkö piti ja missähän se täällä on ja höpöti höpöti. Mutta kyllä mulla niitä jo ikävä on.

Tyttö osti melonia, joka olikin pahaa, ja se laitto kokeeksi lohkon tuonne missä on lintuja ruokittu talvella. Harakoitten ja ampiaisten suosiossa se on ollut - ampiaiset on jotain muuta kuin Vespula vulgaris -lajia. Lisäksi olen huomannut, että harakka käy tsekkaamassa sen sisiliskojen lämmittelypaikan... toivottavasti ei ole kovin montaa saanut syötyä. Mieluusti pidän sisiliskot pihassa - eivät ehkä ole yhtä kauniita kuin harakat, mutta hiljaisia ja hyödyllisiä. Ja on ne söpöjä kumminkin.

Nyt se on tapahtunut

Se etten kuule enää heinäsirkkojen siritystä. Mies (joka on 6+ vuotta minua nuorempi) päivitteli, että kylläpä ne metelöi, ja ainoo mitä kuulin oli lyhyt päräys silloin tällöin. Viime kesänä vielä kuulin.

Ja sairaalan vessassa tukkaa haroessani löysin ihan oikean harmaan hiuksen. Sen jälkeen on löytynyt jo toinen, ties kuinka paljon niitä tuolla taaempana on, mitä en peilistä näe. Se nyt ei haittaa minua, oon innolla odottanutkin tukkani harmaantumista. Jos ei syöpä iske ja hoidot vie tukkaa, mulla on vielä pitkä harmaa tukka :) en värjää, paitsi ehkä hennalla jos on mahdollisuus päästä suihkuun huuhtelemaan mokoma "lehmänlantakampaus" kunnolla pois. Varsinaiset hiusvärit ei kiinnosta, eikä vähiten siksi kun ne on niin hirveitä myrkkyjä.

Anja Nystén on kirjoittanut Iltalehdessä ja Kemikaalikimarassa näistä, kun niitä vain mainostetaan myrkyttöminä ja hellävaraisina ja ties minä luonnonmukaisina. Luonnonmukaiseen on vaihdettu vain yksi allergisoiva myrkky toiseen allergisoivaan myrkkyyn, niin voidaan mainostaa esim. "parabeeniton" (parabeenin tilalla resorsinolia ja fenyleenidiamiinia (PPD), jotka ovat pahempia aineita kuin parabeenit) ja "ammoniakiton" (tilalla etyyliamiinia, joka on herkistävämpää kuin ammoniakki ja syövyttää metalliakin) eli organic hiusväri onkin itse asiassa myrkyllisempää kuin tavallinen väri.

Fenyleenidiamiinin kemikaalikortin osa

Tällasta sivelee päähänsä ilolla ihmiset, jotka kenties odottavat vauvaa, kammoksuvat deodorantteja, koska alumiini, shampoita, koska kemikaalit, GMO-tuotteita, koska... ööö... täytyyhän niiden olla pahoja, kun ne on geenimanipuloituja, vaikkei mitään pahaa ole vielä osoitettukaan...

Toisaalta en kyllä välttele karsinogeenejä itsekään kovin aktiivisesti. Juon alkoholia, paistamalla teen ruokaani karsinogeenejä ja tietysti hengitän happea. Alkoholin vois jättää pois kokonaan, mutta ankeaa on, jos alkaa vain höyryttään ja keittään ruokansa, kun kukaan ei takaa, että silläkonstinkaan säilyisi syövättömänä loppuikänsä. Mieki oon lapsena joutunu hengittään tupakansavua paljon, 70-luvulla ja vielä 80-luvullakin poltettiin ihan yleisesti sisällä ja joka paikassa.

No en mie nyt vielä ala kuolemaa tässä odottaan, vaikka vanha olenkin ja syöpä voi tulla. Tänään oli ihanan raikas ilma käydä kävelyllä, lähdin aikaisin kun heräsinkin aikaisin ja ennuste - niin, eihän niihin ole luottamista kylläkään - kertoo että sataa loppupäivän melkein kokonaan. Mietin tätäkin kohtaa:

Pisarat on laitettu pilven reunaan, kun sateen todennäköisyys on 30-40%, mutta ei silloin, kun todennäköisyys on 80%? Hieman ristiriitaista.

Linnut ei enää laula (tosin mietin sitäkin, että jossain vaiheessa linnut kyllä saattaa laulaa, mutta mie en enää kuule sitä) paitsi pajulintu yhdessä kohtaa, mustarastaan ääni kuului omaan pihaan ja korpit melskas metsässä.

Mennessä kuului kummia huutoja sieltä, mistä kaikenmoisia erikoisia huutoja on kuulunut pitkin kesää. Korpiksi oon arvellut, ja nyt todensin arveluni. Huutelivat korkealla äänellä "huu!" Kiersin tavallaan sen niiden huutelupaikan ympäri ensin, ja sitten polku vei sinne, missä olivat kai mustikoita syömässä tai jotain. Maasta lehahti lentoon ainakin viisi, mahtaa olla perhe. Ilmeisesti niillä on ollut pesä jossain siinä metsässä. Korppihan on runsastunut viime aikoina ja tullut lähemmäksi asutusta, mutta mie piän sitä aina erämaalintuna... ilmeisesti asumme erämaassa.

Villivatutkin alkaa olla kypsiä. Tarkkasilmäinen huomaa kuvassa otuksen, joka heti tuli apajille kun huomasi minun kuvaavan kypsiä herkkuja. Napsittiin ne välipalaksi koirien kanssa.

Piennarmatara

Meidän postilaatikon juurella kasvaa kaunis, mutta haitallinen vieraslaji, paimen- ja keltamataran risteytys, piennarmatara. Keltamatara on harvinaistunut niittyjen kadotessa ja koska paimenmatara - joka on myös haitallinen vieraslaji - valtaa sen kasvupaikkoja ja siten "sulauttaa" sen itseensä. Ovat geneettisesti niin läheisiä, että risteytyvät helposti. Täällä kylällä kasvaa vielä harvakseltaan keltamataraakin tienvarsilla. Mutta en kyllä raaski tuota tuosta hävittää, on kaunis väripilkku kukattomassa, kynityssä maisemassa.

Mutta ne mejän omput. On jotain suht siistejäkin kasvamassa, kuten tämä:

Mutta enimmäkseen ne näyttää tältä:

Eipä haittaa. Ei me olla oikein omenansyöjiä kukaan. Esikoinen ehkä eniten.

Oli muuten vähän outoa, kun tosiaan melko aikaisin oli kävelemässä ja matkan varrella haisi grillimakkara! Ihan sellanen tuoksu oli, kun kaasugrillissä grillattas makkaraa. Melko erikoinen aamiainen. Tai mistä sen tietää, vaikka joku olis tullu iltavuorosta töistä ja sen teki makkaraa mieli ennen nukkumaanmenoa. Ja hyvähän se sillon oli ulkona grillata, nyt jo sataa. Kyllä päivän karsinogeenit pitää saada ;)

Ja niin, tämä meinas unohtua:

Oli tarkoitus laittaa loppukaneetiksi vähän nätimpi kuva, kuin tuo rupinen omena. Itsekseenkylväytyneet orvokit kukkii tänä kesänä tälleen. Huomaa kyllä, että joukossa on ollut isokukkaisiakin lajikkeita, jotka on periyttäneet geenejään jälkipolville.

Ilimoja pielly. Ja polovia. Neroa unohtamatta.

Ajattelin että en kehtaa täällä jankata aina säästä, kun ei mejän nurkan sää ketään kiinnosta, mutta sitten hoksasin, että täähän on mun blogi ja täysin vapaaehtoinen, mitä lukemiseen tulee. Itseäkin joskus kyllästyttää jotkut, mutta sitten vain en lue. Luen taas seuraavan kirjoituksen. Jos kyllästyminen jatkuu, poistan sen listaltani. Ei ongelmaa. Ja jos mua tyydyttää kirjoittaa säästä, kirjoitan siitä. 

Tällanen oli ennuste aamupäivällä:

No ei kuulkaa satanu yhtään. Ukkonen jyrisi yhdentoista maissa jossain parinkymmenen kilsan päässä, ja siinä oli ukkoset. Oltiin vähän aikaa poissa kotoa (20-30 kilometrin päässä) ja siellä satoi välillä kovaakin, ja ukkonen jyrisi useammallakin suunnalla - paitsi meidän kodin suunnalla. Tytöt oli kotona ja sanoi, ettei täällä mitään ollu tullu. On kyllä merkillinen paikka tämä.

Tässä noin tunti sitten otettu ruutukaappaus:
 
 Turha kai sanoakaan, että vettä ei edelleenkään (nyt klo 19.30)(edit. klo 20.30 sama tilanne) ole satanut yhtään, ukkosta ei ole ollut, aurinko paistaa ja just nyt kun katson näistä kahdesta, eri suuntaan näyttävästä keittiön ikkunasta ulos, näen pelkkää sinistä taivasta. No jos oikein pinnistää näköelimiä, näkyy puunlatvojen takana jotain pilventapaista. Koneellinen pyykkiä on kuivunut pihalla tänään, vaikka järkevä ihminen ei sääennustetta katsottuaan olisi vienyt pyykkejä ulos narulle, ainakaan aamupäivällä.

Katselin aamulla, että ulkokukkaset on aika kuivia, pitäs kastella, mutta en kastellut kun ajattelin että sitä vettä saattaa tulla. Nyt täytyy vain mennä kasteleen. Onneksi on tynnyreissä vettä :) En siis sinänsä paheksu sitä, ettei ole satanut, vaan sitä, että Ilmatieteenlaitoksen virallisten sääennusteiden luotettavuus on olematon.

Polvi. Siitä on nyt reilu viikko, kun satutin sen asfalttiin, ja oon koittanu pitää sitä ilman sidettä kun se side tekee siitä aina niin märän, että kaikki tarttuu haavaan. Öisin oon pitäny suojaa siinä, kun se hankautuu lakanoihin, mutta sairaalassa eka yö meni suojatta ja se kyllä näkyi lakanassakin... kotona käydessäni laitoin siihen siteen, joka sitten oli sen vuorokauden verran ja kyllä oli jo kipee. Mutta ei se ollu sen vähemmän kipee ilman sidettäkään. Eilen siihen sattu kovasti koko ajan, silleen että sitä ei oikein hetkeksikään voinu unohtaa, joten tänään oon pitäny sitä suojattuna. Ei satu niin paljon. Tursutin sinne vaan välillä lisää Betadine-voidetta ja uusi lappu päälle. On se jo pienentynyt, että ehkä se siitä. Eikä verenmyrkytystäkään oo tullu.

Mutta joko mie mainitsin, että Areenaltakin löytyvä Nero Wolfe on huisin hyvä sarja? Taisin mainita. Tykkään siitä joka kerta enemmän! Harmi, että sitä on enää kaksi jaksoa jäljellä. Italian kieli on niiin herkullista ja jotenkin monesti niin tuttuakin. Makustelen niitä sanoja ja katson google kääntäjästä. Osaan jo sanoa italiaksi "en ymmärrä". Ja myös "ymmärrän", mutta sellaisen sanominen tässä vaiheessa italianopiskeluani on tuskin tarpeellista missään tilanteessa.

Jotenkin niin huvittavaa ihan alkujaksoissa oli se, kun Wolfe - intohimoinen ruokaharrastaja kun on - makusteli jotain ja mietti, mikä se maku on, josta on kyse, ja yhtäkkiä sanoi selvällä Suomen kielellä "Kurkuma!" Ja vaikkapa nyt discrete=(diskreetti=)hienovarainen. Gratis=ilmaiseksi.

Hahmot sarjassa on toki kliseisiä, mutta päänäyttelijät on kyllä hyviä. Ei vain olis pitäny googlailla Archie Goodwinin näyttelijää Pietro Sermontia... niin komeasta, sänkykamarisilmäisestä hurmurista on tullu tyypillisen keski-ikäisen italialaisen äijän näköinen. Huokaus. Tosin ehkäpä keski-ikäiset italialaismiehet saa näyteltäväkseen keski-ikäisten italialaismiesten rooleja ja joutuvat pakosti olemaan sen näköisiä. Vähän räjähtäneitä.

Kahdeksan kuvaa pihalta

Piha on saanut ainakin vettä viime päivinä. Pitkin Suomea on ollut kovia ukkosia, salamamäärät ollu suuria, ja meillä ei mitään. Tosin en paljon nyt ole kotonakaan ollut, mutta yhden ainoan salaman näin - tai en sitäkään varsinaisesti nähnyt, mutta valonvälähdyksen - sairaalan pihalla, kun kävin autossa. Istuinkin siellä sitten jonkin aikaa, kun sadekuuro yllätti. Elämäni ensimmäisen pitkäaikaispysäköintilapunkin muuten sain autoon laitettavaksi. 

Mutta se piha. Ruoho on kovasti leikkauksen tarpeessa, ja kunhan se tuosta vähän tuulessa kuivahtaa, ajelen pois jos on tarpeeksi bensaa leikkuriin. 

 Jasmike; ihana, tuoksuva jasmike! On nyt kauneimmillaan ja piha tuoksuu mansikkaiselle. 

 Kimalaisille riittää kukkasia, tässä ollaan rohtoraunioyrtissä.

 Ukonkellot kukkii myös nyt kauneimmillaan, ja niitä on kauheasti. Vaikka oon aika rankalla kädellä niitä keväällä karsinutkin. Leviää innolla. 

 Tämä kimalainen vieraili ukonkelloissa eilen, vaikka satoi.

 Kaupasta ostetut krassintaimet aloitti kukinnan viikko sitten, omat krassit vasta verryttelee. Ja tuo samassa purkissa oleva päivänsini ei varmaan myöskään ala kukkia ikinä. Liekö liian varjoisa paikka.

 Mutta palavarakkaus kukkii! Viime kesänä ei kukkinut (toissavuonna kai istutettu) ja luulin sen jo kuolleen. Tuo on niin hieno vahva puna, näkyy kirkkaana läiskänä pihalla. Taustalla näkyy puutarha-alpi, joka myös leviää kovasti, ja punapäivänkakkara.

 Kirjopikarililja siementää.

Varjoliljan kuvasin rikkailla väreillä - testailin kameran asetuksia kun ne yhtäkkiä vahingossa löysin. Mielestäni tuo ei ole tuossa ennen kasvanut, mutta parin metrin päässä tuota kasvia on. Loikannut nurmikon yli?

Tämän kasvin kanssa mua on taas huijattu. Myytiin mustasilmäsusannana, mutta lehdet on ihan erilaiset kuin siinä susannassa, joka kukkii varaston nurkalla nurinkurisessa köynnöstukiamppelinkuvatuksessa, eikä yhtään kukkaa ole auennut. Lehdet kyllä menee tummaksi ja punertavaksi samalla lailla kummassakin - oon miettiny onko liikaa vettä vai aurinkoa. Liikaa tai liian vähän lannoitetta. 

Toissakesänähän mulle myytiin ruusupapu aitoelämänlankana samasta puutarhamyymälästä. Enhän mie oo semmonen puutarhuri, että tunnistaisin taimen lehdistä etenkään, jos en oo siihen aiemmin tututunut. Kukista nyt mieki jotain osaan päätellä. No, onpahan jotain jännitystä minunki elämässä.

Kaksi sairaalaa ja pitkähkö tapausseloste

Lapset tuli maanantaiaamuna pohjoisen reissultaan, jolla siis kuopus oli loukannut jalkansa kiveltä alas hypätessään. Jalka oli vain tärähtänyt kovaa, ei vääntynyt. Eivätkä tosiaan kuvauttaneet sitä siellä Norjassa, kun olis pitäny ajaa takaisinpäin toistasataa kilometriä ja olivat matkalla toiseen suuntaan - josta kyllä myöhemmin palasivat takaisin päinkin. Mutta koska lääkäri oli sanonut "I think it's not broken" niin sillä mentiin. Lapsi ei kyllä voinut kävellä. Tapaturma oli siis sattunut jo keskiviikkona.

Nakitin töissäolevalle miehelle sen terveyskeskukseen soiton, kun juuri sillon olin vastassa lapsia tai matkalla sinne, ja kun viimeksi ei tullu mun puhelimella mitään siitä tk:n automaattiin soitosta. Mies oli päässyt ensimmäiseksi ja takaisinsoitto tuli ennenkuin olin ehtinyt asemallekaan asti. Sain meille suoraa sairaalan päivystykseen ajan 9:20. Ei sitten käyty kotona, kaupassa kävästiin ja sitten odotushuoneeseen istumaan. Tämäkin lääkäri sanoi että ei se varmaan oo murtunu, mutta pisti röntgeniin, ja käski odottaa tuloksia. Odoteltiin. Tulos; murtuma ja luun siirtymä 2-3 mm. Käski odottaa, että kysyy ortopedin mielipidettä. Odoteltiin. Ortopedin mielipide oli että leikkaukseen, ja koska samana päivänä ei päässyt (ruuhkaa) niin väliaikainen kipsi. Sitä odoteltiin sitten taas. Vasta kipsauspaikalla nähtiin valokopio röntgenkuvasta, ja se oli aika karu:

Tässä vertailun vuoksi (jonkun muun) murtumaton nilkka hieman suorempaa edestä:

Sisempi  kehräsluu oli siis napsahtanut ihan irtipoikki; se mollukka nilkan sisäsivulla joka usein kolisee kipeesti jos on paljaat jalat ja könyää jossain. Ja lapsiparka koittanut sillä vaan kävellä. Ja tätinsä mies vaan sanonu, että venähtänyt vain, kyllä se siitä ohi menee.

Juuri kun kipsimies tuli hakemaan tyttöä kipsaukseen, tulikin soitto isommasta sairaalasta, että seuraavana aamuna pääsee leikkaukseen, vähän ikäänkuin jonojen ohi. Kotiuduttiin väliaikaisen lasikuitulastan kanssa vasta kahden maissa, ja mulla oli jo hirveä nälkäkin kun en ollut syönyt kuin aamulla yhden kaurakeksin. Ei sieltä odotushuoneesta voinut ruuanhakuun lähteä, kun ei tiennyt tuleeko ne just sillon hakeen. Esikoinen oli mukana ja haki mulle kahvilasta mehun.

Lyhyiden ja ehkä vähän levottomienkin yöunien jälkeen tiistaiaamuna lähdettiin varttia yli kuusi ajamaan sairaalaan, jossa - odotettiin. Ja odotettiin. Kolariuhrit sun muut hätätapaukset tuli väliin. Vasta kuusi tuntia saapumisen jälkeen tyttö kärrättiin leikkaussaliin. Neljä tuntia myöhemmin se pääsi heräämöstä, ja röntgenin kautta lastenosastolle. Meille oli sanottu, että pääsee kotiin kun on kaikki okei, mutta lastenosastolla sanottiin että ehei, lääkehöyryjä on liikaa ja jalkakipsipotilasta ei kotiuteta ennenkuin fysioterapeutti (joka tulee vasta aamulla) on antanut opastusta keppien kanssa kulkemiselle. Vaikka tyttö kyllä jo osasi, kun oli puoli päivää itsekseen harjoitellut kipsausvahtimestarin pikaopastuksen turvin, mutta se on kaiketi sairaalalle vastuukysymys.

Mulle tuotiin sitten retkisänky siihen viereen, ja mikäs siinä oli nukkuessa kun ei huoneessakaan ollu muita. Enää. Aiemmin, kun tyttö sinne tuli, se järkyttyi huomatessaan huonekaverinsa, joka oli yksi sen koulun kiusaajista. Miten oikeesti sattuikaan olemaan kaikista ison seutukunnan lapsista juuri sellainen tyyppi. Onneksi lähti pois illalla. Hoitajat ei ollu halukkaita päästämään (oli kai ollut jonkinlainen diabeteksen häiriötila) mutta äitinsä hoputti lähtöä. Siinä oli toinenkin nainen (ilmeisesti pojan mummo tai äidin ystävätär) joka ei paljoa puhunut, mutta äitinaisen "viskibassosta" ja terassillapoltetun näköisestä naamasta saatoin päätellä, että sitä janotti. Hyvä vain, että lähtivät.

Leikkaus meni hyvin ainakin siinä mielessä, että tyttö toipui hyvin ja oli pirteä ja reipas. Odoteltiin tietoa fysioterapeutin käynnistä ja kotiin pääsyä, kun aamupala-aikaan tulikin kirurgi kertomaan, että leikkauksen jälkeen otetuissa röntgenkuvissa joku kohta "irvistää" ja sanoi, että varmuuden vuoksi on aamiaisen jälkeen syömättä ja juomatta, jos tulee uusintaleikkaus. Ja niinhän se tuli. Luunpala oli ruuvattu puoli senttiä (!) vinoon. Se leikkaus tai ruuvaus tehdään läpivalaisussa, mutta ilmeisesti valaistaan vain yhdestä suunnasta, ja siinä suunnassa se oli hyvin, mutta poikittaisessa suunnassa vinksallaan.

Ei tullut sitten kotiinlähdöstä mitään. Lisää odottelua. Kävin välillä kotona, kun koirat olis joutunu muuten oleen ihan liian kauan yksin, lenkitin ne, söin kunnon ruokaa (onneks oli soppaa tähteenä) ja kävin pesulla. Sanoivat, että viedään leikkaukseen kolmen, neljän maissa, mutta kun tulin takaisin niin olivatkin vieneet jo etuajassa. Hyvä sinänsä, että pääsi aiemmin, mutta jos olisin tiennyt, olisin voinut olla kotona pidempään. Taas odottelua. Aloin olla siinä kyllä aika hyvä. Tuntikausien istumisessa. Tein boleron valmiiksi (nyt varmaan muistan aina sitä käyttäessäni, että "tämän tein sairaalassa") ja kirjoitin pari kirjettä ja luin muutaman lehden siinä kolmen päivän aikana. Katselin ihmisiä ja kirjoitin puhelinviestejä. Kävelyllä ei oikein tarjennut käydä, kun lähdin matkaan ulkoilua silmälläpitäen liian vähissä vaatteissa.

Selälle se istuminen kyllä otti, vaikka välillä nousinkin jaloittelemaan. Ensimmäisenä yönä se sairaalan retkisänky oli ihan hyvä, mutta ehdin sen palauttaa ennenkuin tuli tieto, että joutuu jäämään toiseksikin yöksi, ja toisen sängyn patja oli mun ruholle liian ohut tai "kuollut", ja pohjan säleet tuntui ikävästi lonkkaa ja hartiaa vasten. Mutta kyllä siellä nukkui. Ensimmäisenä yönä hieman häiritsi viereisestä huoneesta kuulunyt vauvan karjunta, mutta toisena yönä ei häirinnyt mikään muu kuin huoli lapsen voinnista. Tyttö oli sen toisen leikkauksen jälkeen huomattavasti huonommassa kunnossa, pahoinvoiva ja tokkurassa. Melkein pelkästään nukkui puoli vuorokautta. Kyllä kai, eihän sen elimistö ollut toipunut vielä ensimmäisestäkään leikkauksesta, ja melkeen kahteen vuorokauteen se ei ollu kunnolla syönyt. Valtava määrä erilaisia nesteitä sen laskimoon valutettiin sen illan ja yön aikana. Kasvot oli punaiset ja tulikuumat, ja se näki värikkäitä kuvioita suljetuin silmin.

Lastenosasto oli hyvin hiljainen, illalla jopa aavemainen, koska siellä oli sulku tai jotain - ei mitään suunniteltuja toimenpiteitä, mitkä vaati sairaalassaoloa. Vain akuutteja. Henkilökuntaa oli enemmän kuin potilaita, mutta kylläpä ne sitten hoitikin hyvin.

Röntgenkuvia jalasta otettiin koko ainana neljä, kerran CT-kuvaus jossa käytetään niinikään röntgensäteitä, samoin epälukuinen määrä niitä "läpivalaisuja" leikkauksen aikana ja ohessa, että säteilyannos on varmasti melkoinen. Seuraava kuvauskerta on tämän kuun 25. päivä, että sitten lisää. Mutta pakkohan se on.

Huvittavaa sen kaiken kurjan keskellä oli kirurgi, joka ennen ekaa leikkausta tuli esittäytymään, että HÄN leikkaa. Nuori ja komea tohtori Kildare oikein. Tyttö sanoi myöhemmin, että se vaan avusti, varsinainen tekijä oli joku nainen. Sitten, kun leikkaus olikin mennyt pieleen, sama tri Kildare tuli nyt kertomaan, että "oli mukana leikkauksessa". Enää ei ollutkaan kiva kertoa, että HÄN oli tämän takana, kun olikin mennyt huonosti.

Viikon päästä on se Ilosaarirock, jota on odotettu kovasti (tai kuopus ja mies on odottanu, me muuthan ei mennä sinne) ja nyt sitten tuossa on jalkapuoli keppiensä kanssa. Mie sanoin että ei semmosesta tuu mitään, kun sitä jalkaa pitäs pitää koholla mahdollisimman paljon parin viikon ajan, liikkua vain lyhyitä matkoja (mutta liikkua kuitenkin) niin miten sen järjestää jossain väentungoksessa, jossa pitäisi tuntikausia hengailla. Mies sitten alkoi puhua, että pitäs olla pyörätuoli. Ja mie sanoin, että soitapa terveyskeskuksen apuvälinelainaamoon, ja sehän järjestyi sieltä :) tänään haettiin, on hieno ihan käyttämättömän näköinen pyörätuoli. Kuukauden laina-aika. Nyt vaan mietin sitä, että miten estää ihmisiä törmäämästä siihen edessäsojottavaan jalkaan - osaavat varmaan väistää pyörätuolia, mutta voi olla yllätys että se ulottuu niin pitkälle eteen. Lasten polkupyöriin tarkoitettu turvaviiri? Ilmassa leijuva ilmapallo? Semmonen on kyllä jo näköeste. Jotain pitäs olla.

Koirat on löytäny mukavan kotoisan kolosen koroketyynyn ja sohvan käsinojan välistä.