perjantai 8. heinäkuuta 2016

Kaksi sairaalaa ja pitkähkö tapausseloste

Lapset tuli maanantaiaamuna pohjoisen reissultaan, jolla siis kuopus oli loukannut jalkansa kiveltä alas hypätessään. Jalka oli vain tärähtänyt kovaa, ei vääntynyt. Eivätkä tosiaan kuvauttaneet sitä siellä Norjassa, kun olis pitäny ajaa takaisinpäin toistasataa kilometriä ja olivat matkalla toiseen suuntaan - josta kyllä myöhemmin palasivat takaisin päinkin. Mutta koska lääkäri oli sanonut "I think it's not broken" niin sillä mentiin. Lapsi ei kyllä voinut kävellä. Tapaturma oli siis sattunut jo keskiviikkona.

Nakitin töissäolevalle miehelle sen terveyskeskukseen soiton, kun juuri sillon olin vastassa lapsia tai matkalla sinne, ja kun viimeksi ei tullu mun puhelimella mitään siitä tk:n automaattiin soitosta. Mies oli päässyt ensimmäiseksi ja takaisinsoitto tuli ennenkuin olin ehtinyt asemallekaan asti. Sain meille suoraa sairaalan päivystykseen ajan 9:20. Ei sitten käyty kotona, kaupassa kävästiin ja sitten odotushuoneeseen istumaan. Tämäkin lääkäri sanoi että ei se varmaan oo murtunu, mutta pisti röntgeniin, ja käski odottaa tuloksia. Odoteltiin. Tulos; murtuma ja luun siirtymä 2-3 mm. Käski odottaa, että kysyy ortopedin mielipidettä. Odoteltiin. Ortopedin mielipide oli että leikkaukseen, ja koska samana päivänä ei päässyt (ruuhkaa) niin väliaikainen kipsi. Sitä odoteltiin sitten taas. Vasta kipsauspaikalla nähtiin valokopio röntgenkuvasta, ja se oli aika karu:
Tässä vertailun vuoksi (jonkun muun) murtumaton nilkka hieman suorempaa edestä:
Sisempi  kehräsluu oli siis napsahtanut ihan irtipoikki; se mollukka nilkan sisäsivulla joka usein kolisee kipeesti jos on paljaat jalat ja könyää jossain. Ja lapsiparka koittanut sillä vaan kävellä. Ja tätinsä mies vaan sanonu, että venähtänyt vain, kyllä se siitä ohi menee.

Juuri kun kipsimies tuli hakemaan tyttöä kipsaukseen, tulikin soitto isommasta sairaalasta, että seuraavana aamuna pääsee leikkaukseen, vähän ikäänkuin jonojen ohi. Kotiuduttiin väliaikaisen lasikuitulastan kanssa vasta kahden maissa, ja mulla oli jo hirveä nälkäkin kun en ollut syönyt kuin aamulla yhden kaurakeksin. Ei sieltä odotushuoneesta voinut ruuanhakuun lähteä, kun ei tiennyt tuleeko ne just sillon hakeen. Esikoinen oli mukana ja haki mulle kahvilasta mehun.

Lyhyiden ja ehkä vähän levottomienkin yöunien jälkeen tiistaiaamuna lähdettiin varttia yli kuusi ajamaan sairaalaan, jossa - odotettiin. Ja odotettiin. Kolariuhrit sun muut hätätapaukset tuli väliin. Vasta kuusi tuntia saapumisen jälkeen tyttö kärrättiin leikkaussaliin. Neljä tuntia myöhemmin se pääsi heräämöstä, ja röntgenin kautta lastenosastolle. Meille oli sanottu, että pääsee kotiin kun on kaikki okei, mutta lastenosastolla sanottiin että ehei, lääkehöyryjä on liikaa ja jalkakipsipotilasta ei kotiuteta ennenkuin fysioterapeutti (joka tulee vasta aamulla) on antanut opastusta keppien kanssa kulkemiselle. Vaikka tyttö kyllä jo osasi, kun oli puoli päivää itsekseen harjoitellut kipsausvahtimestarin pikaopastuksen turvin, mutta se on kaiketi sairaalalle vastuukysymys.

Mulle tuotiin sitten retkisänky siihen viereen, ja mikäs siinä oli nukkuessa kun ei huoneessakaan ollu muita. Enää. Aiemmin, kun tyttö sinne tuli, se järkyttyi huomatessaan huonekaverinsa, joka oli yksi sen koulun kiusaajista. Miten oikeesti sattuikaan olemaan kaikista ison seutukunnan lapsista juuri sellainen tyyppi. Onneksi lähti pois illalla. Hoitajat ei ollu halukkaita päästämään (oli kai ollut jonkinlainen diabeteksen häiriötila) mutta äitinsä hoputti lähtöä. Siinä oli toinenkin nainen (ilmeisesti pojan mummo tai äidin ystävätär) joka ei paljoa puhunut, mutta äitinaisen "viskibassosta" ja terassillapoltetun näköisestä naamasta saatoin päätellä, että sitä janotti. Hyvä vain, että lähtivät.

Leikkaus meni hyvin ainakin siinä mielessä, että tyttö toipui hyvin ja oli pirteä ja reipas. Odoteltiin tietoa fysioterapeutin käynnistä ja kotiin pääsyä, kun aamupala-aikaan tulikin kirurgi kertomaan, että leikkauksen jälkeen otetuissa röntgenkuvissa joku kohta "irvistää" ja sanoi, että varmuuden vuoksi on aamiaisen jälkeen syömättä ja juomatta, jos tulee uusintaleikkaus. Ja niinhän se tuli. Luunpala oli ruuvattu puoli senttiä (!) vinoon. Se leikkaus tai ruuvaus tehdään läpivalaisussa, mutta ilmeisesti valaistaan vain yhdestä suunnasta, ja siinä suunnassa se oli hyvin, mutta poikittaisessa suunnassa vinksallaan.

Ei tullut sitten kotiinlähdöstä mitään. Lisää odottelua. Kävin välillä kotona, kun koirat olis joutunu muuten oleen ihan liian kauan yksin, lenkitin ne, söin kunnon ruokaa (onneks oli soppaa tähteenä) ja kävin pesulla. Sanoivat, että viedään leikkaukseen kolmen, neljän maissa, mutta kun tulin takaisin niin olivatkin vieneet jo etuajassa. Hyvä sinänsä, että pääsi aiemmin, mutta jos olisin tiennyt, olisin voinut olla kotona pidempään. Taas odottelua. Aloin olla siinä kyllä aika hyvä. Tuntikausien istumisessa. Tein boleron valmiiksi (nyt varmaan muistan aina sitä käyttäessäni, että "tämän tein sairaalassa") ja kirjoitin pari kirjettä ja luin muutaman lehden siinä kolmen päivän aikana. Katselin ihmisiä ja kirjoitin puhelinviestejä. Kävelyllä ei oikein tarjennut käydä, kun lähdin matkaan ulkoilua silmälläpitäen liian vähissä vaatteissa.

Selälle se istuminen kyllä otti, vaikka välillä nousinkin jaloittelemaan. Ensimmäisenä yönä se sairaalan retkisänky oli ihan hyvä, mutta ehdin sen palauttaa ennenkuin tuli tieto, että joutuu jäämään toiseksikin yöksi, ja toisen sängyn patja oli mun ruholle liian ohut tai "kuollut", ja pohjan säleet tuntui ikävästi lonkkaa ja hartiaa vasten. Mutta kyllä siellä nukkui. Ensimmäisenä yönä hieman häiritsi viereisestä huoneesta kuulunyt vauvan karjunta, mutta toisena yönä ei häirinnyt mikään muu kuin huoli lapsen voinnista. Tyttö oli sen toisen leikkauksen jälkeen huomattavasti huonommassa kunnossa, pahoinvoiva ja tokkurassa. Melkein pelkästään nukkui puoli vuorokautta. Kyllä kai, eihän sen elimistö ollut toipunut vielä ensimmäisestäkään leikkauksesta, ja melkeen kahteen vuorokauteen se ei ollu kunnolla syönyt. Valtava määrä erilaisia nesteitä sen laskimoon valutettiin sen illan ja yön aikana. Kasvot oli punaiset ja tulikuumat, ja se näki värikkäitä kuvioita suljetuin silmin.

Lastenosasto oli hyvin hiljainen, illalla jopa aavemainen, koska siellä oli sulku tai jotain - ei mitään suunniteltuja toimenpiteitä, mitkä vaati sairaalassaoloa. Vain akuutteja. Henkilökuntaa oli enemmän kuin potilaita, mutta kylläpä ne sitten hoitikin hyvin.

Röntgenkuvia jalasta otettiin koko ainana neljä, kerran CT-kuvaus jossa käytetään niinikään röntgensäteitä, samoin epälukuinen määrä niitä "läpivalaisuja" leikkauksen aikana ja ohessa, että säteilyannos on varmasti melkoinen. Seuraava kuvauskerta on tämän kuun 25. päivä, että sitten lisää. Mutta pakkohan se on.

Huvittavaa sen kaiken kurjan keskellä oli kirurgi, joka ennen ekaa leikkausta tuli esittäytymään, että HÄN leikkaa. Nuori ja komea tohtori Kildare oikein. Tyttö sanoi myöhemmin, että se vaan avusti, varsinainen tekijä oli joku nainen. Sitten, kun leikkaus olikin mennyt pieleen, sama tri Kildare tuli nyt kertomaan, että "oli mukana leikkauksessa". Enää ei ollutkaan kiva kertoa, että HÄN oli tämän takana, kun olikin mennyt huonosti.

Viikon päästä on se Ilosaarirock, jota on odotettu kovasti (tai kuopus ja mies on odottanu, me muuthan ei mennä sinne) ja nyt sitten tuossa on jalkapuoli keppiensä kanssa. Mie sanoin että ei semmosesta tuu mitään, kun sitä jalkaa pitäs pitää koholla mahdollisimman paljon parin viikon ajan, liikkua vain lyhyitä matkoja (mutta liikkua kuitenkin) niin miten sen järjestää jossain väentungoksessa, jossa pitäisi tuntikausia hengailla. Mies sitten alkoi puhua, että pitäs olla pyörätuoli. Ja mie sanoin, että soitapa terveyskeskuksen apuvälinelainaamoon, ja sehän järjestyi sieltä :) tänään haettiin, on hieno ihan käyttämättömän näköinen pyörätuoli. Kuukauden laina-aika. Nyt vaan mietin sitä, että miten estää ihmisiä törmäämästä siihen edessäsojottavaan jalkaan - osaavat varmaan väistää pyörätuolia, mutta voi olla yllätys että se ulottuu niin pitkälle eteen. Lasten polkupyöriin tarkoitettu turvaviiri? Ilmassa leijuva ilmapallo? Semmonen on kyllä jo näköeste. Jotain pitäs olla.

Koirat on löytäny mukavan kotoisan kolosen koroketyynyn ja sohvan käsinojan välistä.

12 kommenttia:

  1. Voi hyvänen aika! Tulipa siitä melkonen juttu! Mua niin suututtaa teidän puolesta siskosi perheen käytös; miten voi olla niin ajattelemattomia ihmisiä!!! Pääasia tietysti nyt, että tytön jalka paranee. Ja ihanaa, että hän pääsee sinne Ilosaarirockiin, se varmaan ilahduttaa kovasti tyttöäsi. Semmonen turvaviiri vois olla ihan hyvä ratkaisu...

    Pikaista paranemista tytöllesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuutisen viikkoa siinä mennee...
      Ja onneksi pääsi pian leikkaukseen.

      Poista
  2. No melkoinen episodi siitä jalasta tulikin. Kyllä aika paljon pieleen sen luun laittoivat ensin. Mutta pääasia on, että nyt on kaikki hyvin. Rankka viikko ollut teillä.

    Se siskon mies tarvii muutaman valitun sanan, mur.

    Jee, pyörätuolilla vaan rockia kuuntelemaan, lippu jalkaan pystyyn.

    Mutta hyvä, että olette takaisin kotona ja kunnossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie luulen, että sisko on miehelleen muutaman valitun sanan sanonutkin. Vähän sen armoillahan ne on siellä ulkomailla ollu. Kun se sanoo että venähdys, ei toimenpiteitä, jatketaan matkaa, niin ei siinä oo oikein muilla ollu sanomista.

      Poista
  3. Voi kauheeta, todellakin aikamelekosta, niin kuin edellisen postauksen otsikossa oli. Siinä, jota kävin monta kertaa blogihiljaisuuden kanssa töllistelemässä. Mutta on sulla ollut hyvä syy hiljaisuuteen.

    Toivottavasti jalka toipuu ja tyttö myös <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelinkin, kun katsoin tilastoja, kun sillä oli niin paljon katseluja :) mutta joo, en alkanu puhelimella mitään värkkäämään, enkä lastenosaston leikkihuoneen tietsikalle kehannu mennä... tauko on välillä ihan hyväkin asia.

      Poista
  4. No jopa on ollut tapahtumia! Nyt vaan varovasti ja ohjeita noudattaen eteenpäin. Toivottavasti paraneminen saa hyvän alun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että saavat festarireissullakin pidettyä kipsin kuivana ja ehjänä. Ja muutenkin tytön kunnossa.

      Poista
  5. Onneksi meni loppujen lopuksi hyvin tuokin ruljanssi ja huomasivat todella tuossa vaiheessa leikata uuvelleen! Toipumisia tytölle ja jaksamista kipsin kans.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, vaikka parhainta olis tietty ollu kun olis ekalla kerralla jo osanneet. Puoli senttiä on aika paljon pienessä luunpalassa, mutta lääkärienkin on kai tehtävä virheitä että oppivat. Aikamoisessa paineessa taisivat olla, kun sitä ruuhkaa oli, ja se vaan lisäänty ku piti uudelleen leikata. Sinne tuli toinenkin potilas, jonka kertaalleen korjattua kättä piti korjailla uudestaan, kun röntgenkuvista olikin ilmennyt jotain.

      Poista
  6. Voihan kökkö! Ei mennyt sitten ihan putkeen, ei... Paranemista typykälle!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun korjasivat virheensä kuitenkin. Kirurgi sanoi, että voi olla ettei se aiheuttais ongelmia vinksallaankaan, mutta kun nilkalla on odotettavissa niin paljon elinvuosia, niin pitää se korjata.

      Poista