Matkalla 10.-11.9.2016

10.9. Toinen matkaviikko alkoi.
Saanan huipulla pyöri pilviä, mutta sinne aikoivat mies ja kuopus suunnata. Vuorta valloittamaan. Lähtö oli vain vähän kankeaa, epäilen että johtui osittain siitä, että mies oli löytänyt edellisenä päivänä Alkon ja ostanut väkevää, ja sitä naukkaillut iltasella. Itse en halunnut lähteä könyämään sinne, kun ei sieltä olisi minnekään edes nähnyt - pilven sisällä ollut Taivaskero riitti minulle. Kartasta katsoin, että Saanan ympäri kiertää polku, joka kulkee osittain lehtojensuojelualueella ja sitten Saanajärven rantaa, ja päätin lähteä koirien kanssa sinne patikoimaan. Lainasin mieheltä repun (niin, eväsreppu multa jäi pakkaamatta mukaan matkalle) kun se oli ostanu itelleen kalliin hienon vaellusrepun jostain Pallakselta. Sen omat kahden viikon kamat mahtui reppuun, jonka tyhjensin ja lainasin. Pakkasin eväät ja vesipullon ja koirille villapaidat ja läksin.

Siitä sitten vain taipaleelle

Heti leirintäalueen nurkalla oli ensimmäinen tunturipuro. Tuollainen aitaus puron vieressä on, ja kartassa lukee "kaivo", joten luulen Retkeilykeskuksen käyttöveden tulevan sieltä. Paine ainakin vaihteli kivasti hanoissa...

 Saanalta valui aika paljon vettä, pitkoksia ei ollut läheskään kaikissa märissä paikoissa mikä oli siksikin surku, kun on kyse luonnonsuojelualueesta ja sitten ihmiset kiertää niitä märkiä paikkoja ja tulee aikamoinen määrä erilaisia polkuja kauaskin reitiltä.

Märkä polku

Rinteen tunturikoivikko oli kuin oma maailmansa, känkkyräisiä ja kärsivän näköisiä puita.

Saanan lehtojensuojelualuetta

Kiven oma pikku lampi

Isoja kivenlohkareita kuin heiteltynä, osan ympärillä tuollainen vesilontto.

Katajaa kasvoi myös koivujen lomassa, tässä hauska maahiskivi katajasarvet päässään:

Nyrpeä kivinaama

Mun mielikuvituksen tuo ainakin pani liikkeelle :)

Polulla kulkiessa en jotenkin huomannut, että se nousi koko ajan rinteessä korkeammalle - toki kuuma tuli ja piti ensin riisua college takin alta reppuun ja sitten pudottaa takkikin vyötärölle - mutta suojelualueen päästä päähän se nousi peräti 85 metriä. Ainakin kartan korkeuskäyrien mukaan laskettuna. Silti siitä oli vielä matkaa puurajalle useampi kymmenen metriä, ja kyllähän reitti senkin rajan ylitti. Välillä mentiin korkeammalle, välillä taas alemmas. Kengät hieman kastuivat, vaikka nuo ei niin kovin vettäpelkäävät kengät olekaan.

Saanan huippu pysytteli pilven sisässä koko reissun ajan.

Näillä kohdin lienee se masto, vaan eipä näy

Koivikon loppuosassa lymyili sitten poroja, ja koirat kävi tosi kuumana niiden perään. Välillä piti toinen kuumakaisa napata kainaloon, ettei katko koipiaan kun veuhkas siellä louhikossa niin pitkällä, kuin flexi riitti.

Kauniit porot kauniissa ruskamaisemassa

Saana ja maaruska

Saanajärven päivätupa

Saanajärven ranta tuntui loputtoman pitkältä, kun tämä päivätupa näkyi jo kauas ja haaveksin sinnepääsystä, eväidensyönnistä tuulensuojassa ja huussissakäynnistä. Sitä aatteli, että kohta pääsen sinne, ja aina sitä matkaa vain tuntui olevan yhtä paljon kuin silloin, kun ajatteli että kohta. Järven toisesta päästä kun oli matkaa kuitenkin parisen kilometriä. Loppuosassa oli vielä lohkareikkoa ja tuo etualalla näkyvä puro ylitettävänä. Puron yli kannoin koirat, en halunnu että ne mulahtaa sinne kylmään veteen.

Tontut

Kämpällä puin koirille villapaidat ettei ala tutina, kun lakataan liikkumasta (tulia en viitsiny kamiinaan sytyttää mejän pikavierailun takia) ja ne sai hepulin. Yhtäkkiä kun pääsivät irralleen isoon tilaan viikon asuntoautoelämän ja kytkettynäolon ja pitkän patikoinnin jälkeen... hauskaa näytti olevan.

Söin eväitä ja lueskelin tupakansion ohjeita hätätapauksessa. Siellä luki "Matkapuhelinverkkoon saa mahdollisesti yhteyden tuvan takaa nousevan Jehkas-tunturin rinteeltä" - tosi lohdullista, jos sattuu oleen jalka poikki tai muuta vastaavaa.

Kuivan purouoman partaalla, Mallat näkyy taivaanrannassa

Tuvalta loppumatka olikin aika kuivaa ja kivistä. Kuivia purouomia ylitettiin, ja tässä kohtaa alkoi olla vastaantulijoitakin. Tuvalle asti mennessä vain yksi pariskunta oli tullut siellä lehtojensuojelualueella vastaan. Ihan viimeinen kilometri oli samalla reitillä kuin Saanallemeno, ja siellähän sitä sakkia kyllä riitti.

Saanan portaat näkyy jo

Viisi ja puoli tuntia sain reissuun menemään, ja nautin! Huomaan olevani paljon kärttyisempi, jos joudun muiden mukana kulkemaan - tahdon kulkea omia polkujani. Huomasin sen itse asiassa siellä Pallaksella, kun menin omia menojani sinne kuruun muiden jatkaessa Laukukerolle, oli heti paljon parempi olo. Retkeilykeskukselle tultuani menin saunomaan ja sitten taas syötiin hyvää ruokaa, kuopus otti pelkät ranskalaiset ja mies sen saman pizzan, mie buffetista kaikkee hyvää ruokaa ja salaattia ihan ähkyyn asti. Mutta oli pakko vielä pieni annos persikkarahkaa syödä jälkkäriksikin...

11.9. Koirat ja kuopus piti vapaapäivän vaeltelusta, minä ja mies käveltiin uudelleen Saanan ympäri. Minä siksi, kun se oli vaan niin hieno reitti, mies siksi, kun oli mun ottamia kuvia kamerasta katellu ja totes, että on hienoja maisemia ja halus kuvata. Ostettiin siis jälleen yksi yöpyminen leirintäalueella ja patikoitiin. Tällä kertaa Saana ei ollutkaan pilvessä; jos olisi tiennyt, olisi miehen kannattanut tehdä reissut toisin päin.

No nyt näkyi mastokin

Olihan se tavallaan helpompaa kävellä ilman koiria, kun ei tarvinnut "pelätä" poroja ja muutenkin pystyi keskittymään muuhun paremmin. Otin ihan tuhottomasti kuvia Saanasta, kun se näkyi nyt hyvin ja oli kertakaikkiaan niin sykähdyttävä... mutta eihän se uljaus ja koko kuvissa näy.

Saana

Lähtiessä oli ihan melkein tyyntä, mutta kun poikettiin kodalla syömässä eväät - miehän en ollu edellisenä päivänä sinne menny, tuli kilsan pidempi matka nyt - niin nousi yhtäkkiä kova tuuli. Vähän pelättiin, että alkaako sataa, kun oli semmoista vähän ennusteessa väläytelty, mutta ehdittiin hyvin autolle ennen sateen alkamista.

Puro

Nyt saatoin paremmin kuvata tätä puroakin, mikä päivätuvan vieressä laskee Saanajärveen, kun ei tarvinnut koiria nostella.

Porot Saanan rinteellä

Ja poroja, kun ei tarvinnut riehuvia koiria pidellä :) Mutta kyllä mun täytyy sanoa, että viimeiset kilometrit oli mulle aika rankkoja, en olis kieltäytyny kyydistä... yli 20 kilsaa kahdessa päivässä ei vielä ihan nikottelematta taittunu. Ehkä, jos olis harjoitellu vielä hiukan - mutta rahat ja aika lähestyi vääjäämättä loppua, vaikka tuolla olisi mielellään taivaltanut vielä monta päivää.

En jaksanut edes saunoa enkä lähteä syömään, pupelsin jotain polentaa ja tonnikalaa autossa sillävälin, kun mies saunoi ja kävi kaljalla sekä syömässä keskuksessa. Ja se rankka sadekin alkoi. Asuntoauton katto piti aikamoista meteliä.

Matkalla 9.9.2016

9.9. Kävästiin katsomassa Luontokeskus ja lähdettiin. Ensin käytiin kuvaamassa taaksejätetyt tunturit suolta, jonka nimi oli Piimäjänkkä. Nuo "jänkkä"-nimet ei oikein sovi mun kieleen, kun jänkä on jänkää, eikä jänkkää... jänkkääminen on taas sitten ihan muuta.

Seuraavaksi oli vuorossa Särkitunturi, jota ennen oli ylitettävä Kuiva Särkivaara. Vieressä oli Tuore Särkivaara, se oli korkeampi... hauskasti nimetyt nyppylät. Särkitunturilla oli kovasti porukkaa (kuten oli Pallaksella ja jonkin verran myös Pyhällä) ja pari bussilastillistakin, ilmeisesti jotain eläkeläisporukoita. Koirat sai paljon positiivista huomiota - muita koiria oli jonkin verran, mutta Särkivaaraa lukuunottamatta ei kyllä tällasia pieniä sylikoiria ollut. Särkivaarassa näkyi joku leikattuturkkisen shih tzun tapainen ja kääpiöpinseri. Kaikkialla muualla koirat oli isompirotuisia.  Ai niin, Kilpisjärvellä nähtiin yksi seurakoira myös.

Särkitunturin huipulla

Kyllä ne oli niin reippaita koiria, ja olisivat jaksaneet varmaan vielä paljon enemmänkin. Taivaskeron rakkakin on pienelle koiralle vaikea pala, mutta apua ne ei juuri pyydelleet. Mitään väsymyksen merkkejä ei näkynyt vielä kymmenen kilometrin lenkinkään jälkeen. No, kyllähän ne sitten muun ajan vain makoili, ei menny pitkin seiniä ollenkaan :)

Tuolla taustalla muuten näkyy huussi, joka on kuulemma Suomein komeimmalla paikalla sijaitseva vessa.

Tunturilampi

Huipun lähellä oli pieni lampi, joka näytti siltä, kuin vesi ihan just vuotais yli. Ylempänä oli isompikin, ja näitä pieniä oli jotain neljä siinä ympäristössä.

Keloutumassa

Särkitunturikeikan jälkeen oli hyvä lähteä matkaamaan kohden Saanaa ja Kilpisjärveä. Matkalla poikettiin Poronlihakauppaan - mun piti saada kuivalihaa, kun kerran Lapissa oltiin, ja onneksi sitä oli vielä jäljelläkin - ja Sonkamuotkan roinakaupoissa poikettiin myös. Omituinen kauppapari ne siinä. Toinen pyydystää asiakkaita "Kahvi ja viineri 1€" -tarjouksella ja toinen "Kahvi ja munkki 0,50€" -tarjouksella. Tuotettiin tappiota, kun yhteensä kahdella käynnillä ostettiin neljä euron viinerikahvia, eikä mitään kalliita souveniirejä...

Maisema ja tie kohoilee

Soistuva ympäristökö lie ollut syyllinen siihen, että tie oli pomppuinen. Horisontaalisesti suora, vertikaalisesti vaihteleva. Varsinkin Iiton palsasoiden kohdalla oli yllättäviä monttuja. Paikoitellen tuntui myös, että tiet oli rakennettu muutaman kymmenen metrin mittaisista paloista, ja jokaisessa palanvaihtokohdassa oli kolo, jossa asuntoauto sanoi ryskis. Oli aika rasittavaa se.

Ruotsissa pilvi imitoi tunturinlakea

Kilpisjärven retkeilykeskus oli (on) reilun ja hyvän oloinen paikka muuten, mutta niitä pöljiä naulamökkejä on siellä... siitähän jo mainitsinkin aiemmassa postauksessa. Syötiin hyvää ja normaalihintaista sapuskaa (vrt. Luostohotellin isohintaiset hienosteluruuat) eli mies ja kuopus pizzaa, minä kävin noutopöydän kimppuun. Sitten olikin mukava Saanan kainaloon nukahtaa, unelmoimaan seuraavan päivän taivalluksista.

"Camping"alue Kilpisjärven Retkeilykeskuksessa

Saana kurkkii retkeilykeskuksen takaa

Matkalla 7.-8.9. 2016

7.9. Valmiiksitehdyn suunnitelman mukaan Rovaniemellä ei pitänyt käydä, mutta koska miehen puhelin meni rikki eikä hän pysty elämään ilman, piti mennä sinne DNA-kauppaan ostamaan uusi. Useamman sadan kilometrin poikkaisu siis reitille. Kuopus halusi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä asemalla bongaamassa yksi juna, joka sattui siinä silloin kulkemaan. Rovaniemen asemahan on yhtä hiljainen kuin joku Pori. Oli siellä sitten parkissa tyhjäkäynnillä yksi dieselveturi.

Rovaniemen asemalta Kemijärvelle päin

Edellisenä yönä alkoi vesisade, jonka piti ennusteen mukaan jatkua koko päivän, mutta toisin kävi. Matka Rovaniemeltä Pallas-Ylläs -kansallispuistoon taittui kauniissa puolipilvisessä säässä. Sade alkoi uudestaan vasta, kun saatiin auto kansallispuiston rajalle P-paikalle parkkiin, ja oltais oltu innokkaita ulkoilemaan.

Poroja näkyi siellä liikuksivan, ja joka paikasta oli jäkälät syöty pois.

Jäkälän tyngät

8.9. Ajettiin aamukahville Pallas-hotelliin, sai samaan hintaan juoda santsikupitkin. Hotelli oikein henki jotain 50-60 -luvun aikaa, jolloin etelästä tultiin hiihtolomalle Pallakselle ja illat oli kosteita.

Pallas-hotelli ihanasti rempallaan

Lähdettiin Taivaskeron lenkille (9 km) siinä aamusella, mutta valitettavasti huippu meni pilveen siksi aikaa, kun oltiin siellä päällä.

Tässä on vielä aika kirkasta. Polku nousee kaukaisuudessa.

Ylempänä rinteellä oli jäänteitä vanhasta Pallas-hotellista, jonka saksalaiset räjäytti sodan lopulla. Minua ihastutti kurjenkanerva, joka sitkeästi vain kukki vaikka oli jo syksy.

Kurjenkanerva

Koirat söi sujuvasti variksenmarjoja, joita ei täällä etelässä juuri ole

Viimeiset näkymät ennen pilveen joutumista

Tältä näytti huipulla

Kuopus meni menojaan kovaa vauhtia, teki koko kierroksen kahden huipun kautta samoin kuin isänsä, mutta minä halusin mennä Vatikurun kautta, kun siellä meni se hieno puro. Tiemme erosivat siis Taivaskeron alarinteellä Liisansatulassa, lähdin koirien kanssa kuruun ja mies lähti Laukukerolle.

Liisansatula

Ja mikä ihana kuru! Mikä rauha ja hiljaisuus suojaisassa lokosessa, jossa vain vesi solisi. Söin eväitä ja lahjoitin kurun haltijoille osan eväistäni.

Nimetön (?) puro

En myönnä olevani taikauskoinen, mutta miehen rikottua puhelimensa totesin, että varmuus on kuitenkin paras. Jotain sellaista tuossa kurussa tapahtuikin, että jatkossa pidin huolen, että annoin uhrilahjoja (yleensä kaurakeksiä) aina kun siltä tuntui. Siihen tapahtumaan liittyi osittain myös kaksi kiirunaa.

Kiirunat

Luulin ensin riekoksi, mutta kun kuuntelin äänet Luontoportista, oli se selkeästi kuitenkin kiiruna. Sanoi "arr-errrr!", pällisteli hetken, toinen meni piiloon mutta tämä yksi juoksi pätkän matkaa toisella puolen puroa kulkevaa polkua pitkin ennenkuin lehahtivat lentoon.

Vatipuro

Päätettiin jäädä yöksi siihen campingalueelle, hienot maisemat eikä tarvinnu olla sumpussa, saunassakin päästiin käymään. Saunan jälkeen innostuttiin miehen kans vielä kävelemään Vatipuroa pätkän matkaa ylöspäin, mutta matkanteko vaikeutui, kun reitilläoleva silta oli jäänyt veden valtaan.

Silta alla veen

Muutenkin siellä oli ne pitkospuut aikansa eläneet, ilmeisesti vuosikymmeniä vanhoja, kun puutkin oli kasvaneet niiden yli.

Kuusi kulkee pitkoksilla

Sanoinkin miehelle, että jos saan joskus jonku eurojackpot-voiton mistä riittää muillekin, lahjoitan kyseiselle kansallispuistolle hieman uusia pitkospuita.

Yö oli taas rauhallinen, ja näkymät oli tämmöset auton ikkunasta:

Matkalla 5.-6.9. 2016

5.9. Melko aikaisin aamulla jätettiin Juuman leirintäalue ja siirryttiin Oulangan luontokeskuksen Juuman "toimipisteen" pihaan. Onneksi oltiin ajoissa, koska parkkipaikka täyttyi nopeasti. 
Käveltiin pätkän matkaa Pientä Karhunkierrosta, ensin siinä oli Niskakoski, joka ylitettiin riippusiltaa pitkin (koirat ei tykänny, piti kantamalla viedä) ja sitten käveltiin Pessanvaaran laitaa Myllykoskelle, joka oli hurja kuohuva koski.

Myllykoski korkealta kalliolta kuvattuna

Mie ja koirat Myllykosken partaalla (kuva kuopuksen ottama)

Ja sielläkin oli riippusilta, jossa oli selkeä opaste, että yksi kerrallaan, ei useampia samaan aikaan, ja eikö joku hölmönaamainen akka tullut itsepäisesti mun perässä sillalle, kun koira kummassakin kainalossa tasapainoilin yli. Siinä oli kova ruuhka, kun kulkijoita oli molempiin suuntiin, mutta vain yksi sai mennä kerrallaan, ja moni halus pysähtyä kuvaamaan siinä. Mekin mentiin takaisin, kun miehellä oli tarkoitus käydä kuvaamassa Jyrävän koski, eikä se tapansa mukaan ollu ottanu selvää, mihin sen pitää mennä. Onneksi mie olin ottanu puhelimella kartasta kuvan, ja tiesin mihin suuntaan sen täytyy mennä. Se oli yksi toistuva kinastelun aihe, kun mies kiireellä ja päätäpahkaa halusi vain rynniä sinne tänne - tiesi kyllä mitä halusi kuvata, mutta ei ottanut selvää miten kohteeseen pääsee. Ei olisi millään joutanut katsomaan karttaa eikä tainnut ymmärtääkään niistä mitään. Minä ja kuopus käveltiin vähän matkaa siihen suuntaan, mutta käännyttiin takaisin. Oikea ratkaisu, en olis jaksanu autolle päästyäni enää yhtään enempää.

Kuukkelit kävi minua ja kuopusta moikkaamassa

Juumasta ajettiin Kiutakönkäälle, ja se oli yhtä hieno kuin muistin. Olen käynyt siellä joskus ehkä 42 vuotta sitten, ja koko sen ajan on hirmuisesti vettä siinä virrannut. Silloin ennen siellä sai kalastaa, ja muistin sen paikan, missä isä sai perholla pienen tammukan. Vesi oli silloin alempana, kivet enemmän näkyvissä. Nyt oli kalastuskielto, leveä sorastettu polku, paljon muitakin polkuja kulunut pitkin rantaa. Kyllä yhdelle päivälle tuli paljon lujaavirtaavaa ja kovastikohisevaa vettä!

Kiutaköngäs ja koira

Alhaalla näkyy iso hiidenkirnu

Mun kameran linssi on monessa kuvassa ihan rasvatuhruinen, kun sen suojus jumittaa ja sitä on pitänyt aina välillä sormella auttaa, ja naarmuja sekä pölyäkin siinä varmaan on.

Kuvaaja mietiskeli, pitäisikö yöpyä Kiutakönkään liepeillä ja katsoa, olisiko aamulla parempi valo, mutta lähdettiin sitten kuitenkin ajamaan kohti Pyhätunturia. Yöpuulle heittäydyttiin Vuostimojärven rannalla sijaitsevalla P-paikalla.

Vuostimojärvi

 6.9. Pyhä-Luoston kansallispuisto, Pyhätunturi. Aamulla ennen yhdeksää ei tainnut olla mikään paikka auki, kulutettiin siis vain aikaa ja annettiin aamun hieman lämmetä. Käveltiin sitten upeassa aurinkoisessa säässä Pyhäkurun perukoille hienoa lautasiltaa pitkin (toinen koirista joutui hieman totuttelemaan, kun ei pidä laitureista ja sehän oli yhtä pitkää laituria, joka tosin ei heilunut) ja tsekattiin Pyhän Kasteen Putous. Hieno kuru ja hieno putous.

Pelottava, loputon laituri...

Pyhäkurun syvät, kirkkaat lammikot

Etelän humusvesiin tottuneelle tuo pohjoisen vesien käsittämätön kirkkaus ja puhtaus oli jatkuva ihmettelyn aihe. Vasemmalla Noitatunturin rinne, joka oli lähinnä jyrkkää kiviröykkiötä.

Pyhän Kasteen Putous

Perimätiedon mukaan pappi Esaias Fellman antoi saamelaisille kesällä 1648 joukkokasteen näiden vanhalla palvontapaikalla eli seidalla, joka sai siitä nimen Pyhänkasteenlampi. Ja myös, että saamelaiset jatkoivat vanhojen seitojensa palvontaa surutta myös kasteen jälkeen ilman, että lutherilainen jumala rankaisi... Putoukselle meno oli kyltein kielletty, vaikka polku sinne näytti tuolla oikealla kulkevan.

Mies ei ollut taaskaan välittänyt kartoista, ja kun halusi jatkaa matkaa sen pidemmän lenkin tehdäkseen, soitteli mulle koko ajan kyselläkseen, mihinköhän hänen pitää nyt mennä ja mitä viittoja seurata, enkä minä osannut neuvoa, koska olin katsonut vain sen reitin, mitä itse halusin mennä. Eikä ollut tällä kertaa karttaakaan puhelimeen kuvattuna. Mies meni sitten vain päätäpahkaa taas, joutui Noitatunturin yli kulkevalle reitille ja sehän on vaativa rakkareitti. Puhelinkin sillä putosi sinne kivikkoon ja hajosi - tunturin noita ei tainnut siitä tykätä. Olin huolissani, kun en saanut pitkään aikaan mitään yhteyttä vaikka puhelin hälytti - siitä oli kosketusnäyttö hajonnut, joten se kyllä soi, mutta siihen ei voinut vastata. Juuri kun olin lähdössä etsimään tietoa, mitä tehdä jos kaveri ei tule takaisin tunturista, se sieltä tulikin väsyneenä. Oli monta tuntia ja  13 kilometriä taivaltanut osin lohkareikossa ja 540 metrin korkeuteen asti. Mutta kyllä moisesta sankariteosta sitten saatiinkin kuulla monia kertoja...

Yöksi mentiin leirintäalueelle Luostolle, oli hiljaista ja autiota, netin mukaan aukioleva ravintola oli kiinni ja piti syödä hotellissa hienosteluruokaa, kallista kuin piru ja ylenkatsovan palvelun kera. Lapsi sai pizzaa, joka on ruokalaji, jonka hienostelu vääjäämättä pilaa. "Kinkku" oli porsaankylkeä... miettikää pizzaa, jonka päällä rasvainen läski ui rasvaisessa juustossa... mun ja miehen ruuat oli kyllä ihan hyvät.

Ja kyllä se pizzakin olis mulle uponnut, mutta tyttö ei kovin tykännyt.

Aamulla käytiin kuopuksen kans suihkussa, oli kaksi suihkua kiinniolevan rinneravintolan kellarissa, ja vain toisesta tuli lämmintä vettä. Mun piti sitten jonottaa pyyhe päällä ja vaatteet kainalossa toiseen suihkuun. Positiivista oli, että sai olla aika rauhassa, kun ei ollu paljon muita yöpyjiä.

Luosto, lättänä ja tylsä Pyhän jälkeen

 Sää oli seuraavana päivänä ankea, ei siis Luostoiltu sen enempää vaan lähdettiin eteenpäin.

Matkalla 2.-4.9. 2016

2.9 Lähdettiin kohti pohjoista. Pikkuteitä pitkin siskon luo Keski-Suomeen, opettelua asuntoautoelämään. Ensimmäinen yöpyminen siskon pihalla, kuopus toimitettiin sentään sisälle nukkumaan, mutta vastoin lankomiehen - vanhan asuntoautoilijakonkarin - väitettä autoon tarvitsi lämmityksen yöksi. Kylmyys suorastaan hohkasi vuoteesta, joka oli kyhätty istuimien ja alaslasketun pöydän päälle. Myöhemmin kävikin ilmi, että lanko nukkuu jonkinlaisessa untuvamakuupussissa... kyllähän sellaisessa pärjää vaikka pienellä pakkasella. Onneksi oltiin siellä konkarin opissa, että opittiin auton kaasulämmittimen salat.

3.9. Huristeltiin (Koljonvirta matkan varrella kuvaten) ystävän luo Kainuuseen, jossa saatiin herkullista ruokaa ja vietettiin mukava ilta hyvässä seurassa. Tai meillä ainakin oli hyvää seuraa. Yö parkkipaikalla, sähköä pari tuntia kerrallaan ajastimella varustetusta autonlämmitystolpasta. Jännästi huomaa, miten epätasaista monessa paikassa on, kun tuntee nukkuessa, että on pää alamäkeen, vaikka päällisin puolin näyttäs olevan ihan tasaista.

4.9. Otettiin suunta kohti Olvassuota, joka on Pudasjärvellä kaiketi, mutta kuuluu johonkin Oulun seudun luontokohteisiin. Metsähallituksen Pohjanmaan luontopalvelut oli esittänyt pyynnön saada kuvia muun muassa sieltä, siis sille kuvatoimistolle, jolle mies kuvia toimittaa. Huomattiin kyllä, miksi kyseiseltä suolta on vähänlaisesti kuvia... sai ajaa kymmeniä kilometrejä hirveää kuoppaista hiekkatietä, ja varsinkin takaisintullessa ymmärsi, miksi melkein kaikkien paikannimien loppuosa oli "perä". Kyllä oli semmosia periä ne. Mie ehotin miehelle maantiekartan perusteella vähän isompaa, mutta pidempää tietä, mutta se sanoi että "navigaattori sanoo, että tämä on 32 minuuttia nopeampi" - joo, varmaan olis ollukin jos tiessä ei olis ollu valtavia kuoppia muutaman kymmenen metrin välein. Tai jos olis ollut maastoauto alla. Mutta oli asuntoauto, jossa tavarat lenteli ja putoili. No, ainakin sillä reitillä mun ja karttakirjan arvostus nousi pari pykälää, ja kuski suosiolla vastusti seuraavassa risteyksessä navin käskyä kääntyä jälleen uudelle kuoppatielle noudattaen pidempää, mutta tasaisempaa, karttakirjan paremmaksi kertomaa reittiä.

Suolle menevällä Luppoperäntiellä nähtiin ekat porot, ja hieno kelo tien varressa.

Ekat jotenkuten kuvaansaadut porot

Osittain kelottunut mänty

Suo itsessään oli ihan tavan suo.

Olvassuo hieman vinossa

Pitkospuut oli paikoitellen niin veden vallassa, että kumisaappaat oli ihan ehdoton vaatimus. Ja niitä ei ollu muilla kuin mulla.

Taas kuva käännettiin ilman lupaa...

Mies kasteli kenkänsä, ei ollu ottanu saappaita vaikka olin ehdottanut, ei mitään vaihtokenkiä. Eikä housujakaan, mikä osoittaui myöhemmin kalliiksi ratkaisuksi. Siis kun tavaratilaa olisi ollut kyllä, siitä ei ollut kiinni. Minä otin mukaan kaiken, mitä keksin ehkä voitavan tarvita - koirien varataluttimia ja hiilitabletteja myöden - ja eräät ei ota edes toisia kenkiä. Mulla oli muovilipokkaat, lenkkarit, vaelluskengät ja kumpparit. Onneksi, koska kuopuksellakaan ei ollut vaihtokenkiä, se väittää ettei sillä ole mitään muita kenkiä, mitä voi pitää, paitsi korkkarit. No sekin kasteli kenkänsä, mutta mun lenkkarit mahtuu sille ja se saattoi lainata niitä. Mun kengät on siis käyny Saanalla, vaikka mie en :)

Vanhan metsäkämpän (?) rauniot suon laidalla

Hitaan matkanteon takia tuli sitten kiire, kun mies halusi ehtiä Kuusamon Lidliin. Pudasjärven hieno uusi iso puukoulu nähtiin, mutta jäi kuvaamatta, kun oli kiire. Viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa ehti mies kaljaostoksilleen. Sieltä suuntasimme Juuman leirintäalueelle, jonka sähköpaikat asuntoautoille oli yhden ja saman pienen rakennuksen seinissä, eli piti olla semmoisessa sumpussa kaikkien muiden kanssa. Ankeaa. Huoltorakennuksen keittolevy oli halki, mutta se ainoa suihku, mikä siellä oli, oli hieno. Voin vain kuvitella, mitkä jonot siellä on sesonkiaikoina siihen yhteen suihkuun... No, yö oli rauhallinen, vain pari oven kiinniläimäystä kuulin yöllä, ja aamulla aikaisin pöristeli joku pois.

Yli-Juumajärvi illalla leirintäalueelta

Viimeinkin kotona

Oi, kyllä oli mukava tulla kotiin! Tosin kuistilla haisi mädännyt hiiri (esikoinen oli vain tsekannut hiirenloukut ja ihmetellyt hajua) kun se oli mennyt lasiseen kukkamaljakkoon eikä ollut enää päässyt liukasta seinämää ylös, ja sisällä oli muuten vain tunkkaista. Miten meillä voi kukaan vieras olla?! No eihän meillä niitä olekaan. Tytön poikakaveri oli parina viikonloppuna ollu täällä kyllä. Mutta yölläkin herätessä haistoin sen tunkkaisuuden häiritsevänä. Sellanen karhea haju, ei likaisuus eikä oikein pölyisyyskään, en tiedä miten sitä kuvailisi. Ehkä se on likaisuus, ehkä se siivoamisella korjaantuisi, kun vain olisi joku, joka siivoaisi. Ja sänky tuntui huonolta! Jos pari viikkoa penkkien istuintyynyistä kootulla asuntoautosängyllä nukkuneena oma sänky tuntuu huonolta, sen täytyy olla huono. Pitäs saada uusi petauspatja edes, mutta nekin on mulle liian kalliita.

Asuntoauton siivosin kyllä kunnolla, se on nyt siistimpi ja puhtaampi kuin meidän saadessa se käyttöön. Siinäkin lokerossa, jossa mies piti kameroitaan ym. oli jotain ruskeita roiskeita, jotka luuttusin pois. Löysin jonkun muun hukkaaman pipon, jonkun muun unohtaman kirjastostalainatun kalastuskirjan ja kirjoittamattoman kortin. Matot on kurjassa kunnossa, niitä en alkanut pesemään.

Kyllä reissukin oli mukava, mutta kun poikettiin hieman matkasuunnitelmasta (rahat loppui) ja vietettiin siskon luona yksi ylimääräinen yö ennen kotiinpaluuta, tuli sellanen tyhjyyden tunne ja masennus. Se tulee aina elämysten jälkeen. Hieman rasittavaa oli myös miehen kanssa kinaaminen, vaikka kuinka koitin olla "kiltti" ja niellä vastalauseet. Poikettiin kaukana asuvan ystävän luona, ja hänkin kiinnitti huomiota siihen, miten mies vähättelee mun mielipiteitä ja sanomisia. Eli ei se ole vain minun oma kokemus, vaan ihan todellista.

Osittain masennus saattoi kyllä yltyä siitä havainnostakin, että Keski-Suomessa asuvan primääriperheeni terveys reistaa. Isä taistelee syövän lisäksi myös syöpähoitolääkkeen ikävien sivuvaikutusten kanssa, toisella siskolla on "hulluksitekevää" tinnitus- ja muuta ongelmaa korvien kanssa (Menieren tautia on suvussa, saattaa liittyä siihen) ja toisen siskon rintasyöpä on uusinut 7 vuotta edellisestä, ollen nyt nopeammin kasvavaa sorttia. Itku tuli hyvästellessä. Sisko pyysi, että jos hänelle jotain sattuu, niin koiransa pääsisivät meille. Hänen ystävänsä hiljattain kuoli rutiinileikkauksen jälkeen, kun sairaalassa vielä ollessaan oli yöllä löydetty lattialta sydänkohtauksen saaneena, virunut ties kuinka kauan siinä, ja elvytettiin sitten vihanneksena olemaan joksikin aikaa, ennenkuin lopullisesti kuoli. Sellainen tapahtuma selkeyttää hyvin sen tosiasian, että kuolema voi tulla silloinkin, kun sitä ei pidetä todennäköisenä. Se on niin pienestä kiinni - jos olisi yöhoitaja sattunut olemaan kierroksella aiemmin, tuo ihminen olisi ehkä elossa.

Laittelen jonkinlaista matkakertomusta tulemaan, vaikka vain päiväkirjanomaiseksi merkinnäksi, jos sitä ei muut jaksa lukea.