Mustia pyyhkeitä

Semmosia kaipaisin. Kun on kaksi meikkaavaa naisihmistä talossa, ei kauaa ehdi ihastelemaan puhtaita käsipyyhkeitä vessassa, kun niissä on jo mustia tahroja jotka ei lähde pesussakaan. On kyllä meikinputsausaineita, vanulappuja, kasvopyyhkeitä jne, mutta ei se auta. "Hups, oho, unohdin!"

Mustia pyyhkeitä antaisin amerikkalaisista noin 200 miljoonalle, vai moniko siellä nyt "väärin" äänesti, jos asia kuuluis mulle. Toivottavasti se ei kuulu, näy, tunnu eikä haise mulle tulevaisuudessa tai ikinä mitenkään. Onhan meillä itselläkin eduskunnassa monta pientä trumppia, joita sanotaan perussuomalaisiksi. Demokratia toimii.

Se hyväksyminen. Sitä pitää nyt vaan harrastaa yhden jos toisen, tässäkin asiassa. Plarasin dkt-kurssin lappuja, ja siellä oli tiivistetysti ahdingonsietokykyjen osiossa näin:
Todellisuuden radikaali hyväksyntä
+Radikaali hyväksyntä
   -Todellisuus on juuri sellainen kuin se on.
   -Kaikella on syynsä.
   -Elämä voi olla elämisen arvoista, vaikka se onkin ajoittain tuskaista.

   -Vapautuakseen kärsimyksestä, täytyy olla valmis hyväksymään kaikki, mitä on. Älä taistele sitä vastaan, mikä on.
   -Hyväksyminen on ainoa tie ulos helvetistä.
   -Tuska luo kärsimystä vain silloin, kun kieltäydyt hyväksymästä tuskaa.
   -Päätös tämän hetken sietämisestä on hyväksymistä.
   -Jonkun hyväksyminen ei ole sama asia kuin arvioida se hyväksi.

Noita kirjoittaessani muistan niin hyvin sen huoneen, tuolit, ikkunat... ohjaajatkin, mutta monia muita ihmisiä en. Ja muistan sen, miten kapinoitiin näitä ylläolevia sanojakin vastaan. Kuten "tuska luo kärsimystä vain...jne". Osan noiden monisteiden kökköydestä selittää se, että ne on paljolti englannista käännettyjä, eikä vastaavia sanoja aina ole.

Tein parsakaalisosekeittoa, ja keitin vahingossa kaalit kuiviin ja ne vähän ehkä paloikin. Soppa maistuu nyt samalle, kun uunissa gratinoitu parsakaali, eli ihan hyvää mun mielestä, mutta kuopus ei tykkää. Tein kuitenkin kanakeittoa muille, ja senkin kanssa meinas käydä samalla lailla - laitoin tulelle, mutta unohdin sitten käydä laittamassa levyä pienemmälle. Täällä olkkarissa vaan nuuhkin, että kylläpäs tuoksuu hyvälle, ja vasta kun kuopus tuli koulusta, älysin että se porisee levyllä täysillä. Tai potut ja sipulit siellä vasta oli. Liemessä. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Vai sanotaanko se kuvaannollisesti? Kauheaa, kun ei osaa omaa äidinkieltään!

Ulkona on liukasta, ainakin autoilla. Laitan auton lämpiään, että pääsen taas...

Kulmikas isä

Mun ja isän välit ei oo koskaan olleet kovin luottamukselliset ja läheiset - isä on ollu äkkipikainen ja saattanut suuttua hirveästi pikkuasioista, eikä kaikista asioista ole sopinut edes puhua. Silti se on ollut aina sanansa mittainen, vrt. äiti joka kännipäissään lupaili kaikenlaista mutta ei sitten pitänytkään lupauksiaan.

Nyt kun isä on vanhentunut ja sairastunut, se ei ole enää niin kulmikas, mutta voi miten hyvältä tuntui äsken puhelimessa kuulla välähdys siitä entisestä tulisielusta, kun tuli puheeksi nykyajan työelämä, jossa työläisen pitäs ilmaiseksi tehdä töitä. Ärräpäät pärähteli kun kapitalistia paheksuttiin :) Syöpähoidot tekee isän olon luultavasti huonommaksi kuin syöpä yksinään tekisi, mutta ehkä se pelkää  kuitenkin kuolemista sen verran, ettei se halua jättää lääkitystä.

Ja kun tässä primääriperheen sairauksista rupesin puhuun, niin siskon syöpä on todettu ärhäkäksi tapaukseksi, solumyrkytys alkaa ylihuomenna ja uusimisprosentti 50%. Ei tosin enää uusi rinnassa, koska niitä ei ole.

Koitan olla ajattelematta ikäviä asioita, vaikka totean ne olemassaoleviksi. En siis kiellä, mutta en voi sanoa myöskään hyväksyväni. Suomen kieli on taas puutteellinen, koska "hyväksyä" -sana sisältää määreen "hyvä", mutta vaikka hyväksyy tosiasiat, ei välttämättä pidä niitä hyvinä. Ne on pakko niellä, kun ne kurkusta alas tungetaan, mutta ei ne hyviä oo.

Eilen taputtelin itteeni taas olkapäille, kun uskaltauduin ajamaan kaupunkiin, kun vein esikoisen allekirjoittamaan TOP-sopimuksen (työssäoppimisjuttuja) ja siitä sitten hienosti ajoin kaupungin läpi toiselle puolelle, missä kävin vähän joululahjaostoksilla ja kattelemassa asioita. Puolihymy naamalla kuuntelin kenkieni kopsetta käytävillä enkä edes ihmisiä paljoa vihannut, mutta sitten näin itseni kuvajaisen heijastuvan kaupan pimeästä lasiseinästä, ja näytin ihan äidiltäni.

Joulukortteja oon hissukseen tehnyt, laitoin pienimuotoisen askartelupaikan, jossa kortintekokamat on sievästi ja välillä käyn siinä jotain liimailemassa. Viime jouluna vähän sitä nappiteemaa kokeilin, ja sillä on nyt menty ensalkuun, vähän muunneltuna tosin. Joskus mietin, tuleeko ne mun räpöstykset edes ehjinä perille - aika noloa, jos napit tai muut koristukset on kirjekuoren pohjalla kun kortti on vastaanottajalla.

Kurkussa on kaktus ja muutenkin vähän ontto olo, mutta mentävä on taas. Sinne sumppuun vieläpä, kuopusta viemään.

Sananvapaudesta ja masennuksesta

Muuan perussuomalainen äijä on saamassa huutia rasistisesta möläytyksestään, ja moni muu samanmielinen on saanut jo aiemmin, mutta siitä ei ole mediassa pauhattu kun eivät ole olleet julkkiksia. Ja sitten vingutaan, että sananvapautta ei muka sillon olekaan, kun tyhmistä sanomisista rangaistaan. Ennustetaan, että ennakkosensuuri tulee kohta ja ajatuspoliisikin.

Mikä siinä on, että tietynlaisilla ihmisillä ei enää somen myötä tunnu toimivan itsekritiikki ollenkaan omien sanomisiensa kanssa? Varsinkin kun nimettömänä pääsee huuteleen, niin ei ole mitään luonnollisia estoja enää, annetaan tappouhkauksia ja nimitellään vaikka minkälaisilla termeillä. Sanoilla, joita tuskin suustaan viitsisi päästää. Ei enää käsitetä, mikä on sopivaa ja mikä ei, ja kuvitellaan että toisten pitää sietää vaikka minkälaiset oksennukset itseltä, mutta jos joku vastaa samanlaisella oksella, se onkin sananvapauden rajoittamista. Ikään kuin se vapaus olisi vain itsellä, mutta ei muilla. Ikään kuin se vapaus suojaisi kritiikiltäkin, saati rangaistuksilta.

Sanan- ja mielipiteenvapaus. Toisinaan herää kyse, kokeeko esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia tai Opetushallituksen tasa-arvo-opasta vastustavat bloggaajat ja muut julkisesti kirjoittelevat oman mielipiteensä niin erinomaiseksi, erityiseksi ja älykkääksi, että se on uudelleen ja uudelleen julkistettava kaiken kansan luettavaksi? Sitä yritetään sitten epätoivoisesti vielä naamioida vakavastiotettavaksi kannanotoksi - jollain valheellisilla anekdooteilla tai tieteellisillä tutkimuksilla, jotka ei liity edes asiaan - koska niiden oikeat vaikuttimet on niin alhaiset ja ahdasmieliset.

En yhtään ihmettelisi, vaikka suuri osa ihmisistä pitäisikin avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä, mutta antavat silti toisten ihmisten elää omaa elämäänsä yrittämättä pakottaa heitä elämään ja ajattelemaan kuten itse elävät ja ajattelevat. Tai haluavat että pojat on poikia ja tytöt tyttöjä, mutta luottavat asioista päättäviin tahoihin ja varhais- sekä koulukasvatuksen asianmukaisuuteen. Ja sitten on näitä, jotka mutuun ja keksittyihin kauhukuviin perustuen ajattelevat tietävänsä asiat paremmin, kuin niihin perehtyneet lukuisat asiantuntijat, ja avoimesti kyseenalaistavat joidenkin ihmisryhmien ihmisoikeudet.

Ihan toiseen asiaan liittyi se blogi, joka sai minut miettimään, miksi itse kirjoitan. Eihän mulla mitään asiaa ole, saatika sellaista, mikä pitäisi saada toisten tietoon. No, se kirjoittamisen terapeuttisuus taitaa mulla olla se suurin vaikutin, ja se että ylipäätään tykkään kirjoittaa. Ja onhan tämä toisaalta jonkinlainen päiväkirjakin, tosin sellaisen voisi pitää ihan itselläänkin. Ja onkin mulla niitä, käsinkirjoitettuja. Niitä vaan ei voi selata otsikoista, jos muistelee jotain tapahtumaa että oliko se vuonna 2012 vai 2011. Ei, on sitten pakko lukee kaikki ne ekskreetit, jos meinaa saada palautettua mieleen sen yhden asian. (Opin hiljattain uuden sivistyssanan!)

En oikeastaan halua lukea omia juttujani. Vanhoissa on niin paljon tuskaa ja masennusta, ja toisaalta jos ja kun on ollu onnellisia hetkiä, mie suren sitä kun ne on menny eikä niitä enää ikinä saa takaisin. Oon semmonen vanhojen asioiden märehtijä, murehtija ja toisaalta suren kun niitä ei enää oo. Jossittelen ja mietin, miksi en tehny sitä ja tätä sillon ja tällön. Tiedän, se on täysin turhaa ja sitäpaitsi todella rasittavaa, mutta en voi sille mitään. Olen kyseenalaistanutkin oman tapani säilöä "muistoja", esim. lasten kirjoittamia lappusia, kun sitten myöhemmin kuitenkin itken niiden äärellä. Ehkä joskus heitän kaiken pois. Viimeistään sitten, kun muutan tästä talosta. On minunkin kaikki lapsuusmuistot hävitetty, enkä kärsi siitä. Ei ole kuin Jaska-nalle jäljellä.

Olen yrittänyt keskittyä siihen, mitä on nyt. Tällä hetkellä. Elää sen mindfullnessilla. Aika usein jää yritykseksi. Nyt eletään jo marraskuuta, ja ehkä nyt uskallan jo sanoa, että verrattuna moneen menneeseen syksyyn, mun mieliala on paremmassa jamassa. Ei toki voi puhua mistään elämänilosta tai jaksamisesta, mutta ahdistus, paha olo ja se musta pilvi pään päällä on ollu ihmeen vähäistä. Olen puuttunut pieniinkin oireisiin vastaiskulla, mennyt kävelylle, katsellut puita ja jos vain on ollut sinistä taivasta näkyvillä, niin sitä. Silitellyt koiria ja katsonut niitä silmiin. No, toinen ei juuri halua katsoa silmiin, toinen usein ihan hakee katsetta. Olen lukenut. Pakolliset ikävät asiat olen runnonut läpi ja kehunut itseäni jälkeenpäin. Jättänyt huomiotta sellaisia ikävyyksiä, jotka on voinut jättää huomiotta.

En usko, että nämä asiat olis auttanu, jos se masis ja ahis olis tosissaan halunnu hyökätä päälle, mutta ainakaan en ole luovuttanut ja katsonut vierestä mitääntekemättömänä, kun se tulee, tai ajatellut, että tulee se kumminkin, minkä minä sille voin.

Pähkinöinä

Orava löysi viimeinkin omalle ruoka-apajalleen.

Piti kokeilla erilaisia lähestymistapoja.

Yrittää kiivetä sisäänkin.

Tämä oli käytännöllisin tyyli.

Sitten katolle syömään.

Sain nukkua yön ihanan rauhassa, kun mies möksähti ja nukkui sohvalla, tai sammui sinne. Peräti yhdeksään asti nukuin, se on aika harvinaista. Piti kyllä teeskennellä nukkuvaa, ettei koira innostu... kyllä se sit alkaa nukkuun uudelleen, jos vaan en huomioi sitä, mutta havahduttaa tehokkaasti unesta semmonen pieni ympäriinsä tallusteleva, häntää iloisesti huiskuttava koira.

Unia, kummia unia näin. Esimerkiksi että mies poltti meidän talon joidenkin vakuutusrahojen toivossa. Siellä me liekehtivässä talossa vaan tyynesti etsiskeltiin jotain tärkeitä asioita, mitä pitää pelastaa palolta. Kuopuskin oli vielä pieni ja tuli yövaatteisillaan vintistä ihmettelemään.

Täällä pitäs kohta olla puolipilvistä, mutta iso lumisadealue on päällä eikä näytä aikomustakaan häipyä. Ei siinä mitään, ei lunta vielä paljon minkään vertaa ole. Huvitti aamulla, kun "tein lumityöt" eli lakaisin portaat ja vähän polkua. Voi miten olis kiva, jos lumi ei enää sulais ennen kevättä!

Kävin tilaamassa ne rillit. Ei kannattanu vanhoihin hyviin sankoihin laitattaa uusia linssejä; siitä olisivat ottaneet satasen lisämaksun!!! Mihin työhön perustuu moinen lisämaksu? Vitutuslisä, sanon minä. Piti sitten ostaa jotkut halvat rimpulakehykset niihin kalliisiin moniteholinsseihin. Sain sentään osamaksulla, käsirahan sain ite määritellä. Ottaa pattiin kun on niin köyhä. Vaikkei globaalisti aatellen ole lähelläkään köyhää.

Möykkyistä eloa

Hullu talitintti. Lentelee ympäri jasmiketta pysähtyen aina sekunnin murto-osaksi johonkin oksalle ja taas lennähtää eteenpäin. Ei sen perässä oikeasti mitään oo, lieneekö syönyt jotain hallusinogeeniä. Onkohan ne mun pähkinät terveellisiä...?

Alku se on tuokin blogipostaukselle. Tilanne sattui vain just kun laitoin sormet näppikselle että alan kirjoittaa jotain, ja sitten se nähty tilanne siirtyi tähän. Mutta olen ollut tiukka tänään; kieltäydyin kummankin lapsen kuskaamisesta. Ujo joutui menemään bussilla (jolla se ei oo kulkenu ennen ja jonka reitistä meillä ei ollut varmaa tietoa) ja se teki sille taatusti hyvää; mennä bussilla omatoimisesti ja etsiä paikkansa jopa vieraan ihmisen vierestä mutta kuitenkin niin, että siellä ei ole ketään sen koululaisia tuijottamassa ja huutelemassa tai jotain. Hyvin se pärjäs. Toisen panin käveleen asemalle. Mulla kun on ollu lasten suhteen se ongelma, että en osaa kieltäytyä ku ne pyytää esim. kyytiä.

Eilen oli tosiaan hieman erikoinen päivä kun ei kumpikaan lähtenyt aamulla mihinkään, joten käytiin sitten bongaamassa junia. Lähdin kuskaamaan, kun pyydettiin...

Meni taas Vectron.

Itse asiassa toinen samanlainen oli junan toisessakin päässä mittausvaunun perässä. Testiajojahan nämä on vielä, Vectronit tulee varsinaisesti käyttöliikenteeseen vasta ensi vuonna. Onko siitä muuten ollu puhetta, että näille perille tulee takaisin ainakin osa niistä VR:n poistamista junavuoroista? Se on hieno juttu. Pitää välillä kehuakin, eikä aina moittia :)

Otin vähän talventörröttäjäkuviakin, kun niin kaunis lumitausta oli. Näitä kuvia varmaan on nyt joka puolella paljon, kuten joka syksy lumen tullessa...

 Junabongarikin siellä

 Taivas oli tumman siniharmaa

Nyt kun on lunta, näin myös kuinka hiiri/hiiret oli kipitelleet sen laatikon päällä ja ympärillä, missä on ennen säilytetty niitä linnunsiemensäkkejä ja muita ruokia. Koskahan hiirulaiset tulee sisälle... laitoin hiljattain uudet syötit vintin loukkuihin sitä ajatellen. Kuistillekin vois laittaa.

Eilenillalla tunsin rinnassa kyhmyn, kun olin selälläni sängyssä. Mullahan on nyt 3 ja puoli vuotta siitä leikkauksesta, ja arpikudos on möykkyistä ja muuttuvaistakin se on ollut. Olen opetellut tunnistamaan muotoja ja eilen sitten panin merkille, että on ylimääräistä. Ihan rintakehän pinnassa lähellä rintalastaa, arven vieressä, siellä missä niitä möykkyjä on ennenkin ollut. Pieni nappula siellä tuntui sisällä, mutta vaikea sanoa onko se ollut siellä ennen. Aamulla se "ylimäärä" oli pienempi, kuin olis joku turvotus laskenut yön aikana. Tekis mieli tunnustella koko ajan, mutta jos sitä koko ajan painelee, niin eihän sitä sitten huomaa jos se kasvaa. Hysteerisyyteen en ala, mutta täytyy tarkkailla. No illalla tietysti mietin syövänkin mahdollisuutta, ja ynnäilin mm. viime aikojen väsymystä siihen, mutta ei nyt hätiköidä. Vielä sain nukuttua yöni. Tosin otin melatoniinin varmuuden vuoksi.

Yöllä heräsin kyllä miehen puhelimen plingplongiin, kun se oli unohtanu ottaa siitä äänet pois, ja sitten koiran nuolemisesta hoksasin, että sillä (koiralla) ei oo suojahousuja jalassa, oli jotenkin saanut ne riisuttua. Tai ne joskus putoo itekseenkin. No, kuumeinen etsintä, joka ei johtanut tulokseen, mutta mies löysi onneksi ne, mitkä olin aiemmin koiralta vaihtanut pois, kun se ei tahtonut sopeutua niihin... nyt oli kai useamman päivän housujenkäytön jälkeen niin tottunut, ettei enää häirinny kireemmät pöksyt. Saatiin ruveta uudelleen nukkuun kaikki, eikä tarvinnu lähteä alakerrasta hakemaan housuja koiralle.

Olishan se kyllä kätevää, kun koirat olis steriloitu. Aiemmin niillä sentään oli osapuilleen samaan aikaan juoksu, nyt joutuu sitä housurumbaa pyörittään neljä kertaa vuodessa pari viikkoa kerrallaan. Enemmänkin. Ja joka kerta ainakin yhdesti käy niin, että unohtaa riisua koiralta housut, kun päästää sen pissalle...

Paita ja housut

Eilen muuten paistoin pipareita. Ekat tänä jouluna. Monta päivää teki mieli, niin piti ostaa kallis gluteeniton taikina... mutta kyllä taas huomasin, että se vehnättömyys on mulle ihan hyvästä, kun erehdyin syömään hiukan vehnäisiä juttuja. Aina välillä tuntuu, että pitää hävetä sitä että syö gluteenitonta, kun se on leimattu muotijutuksi ja keliaakikot valittaa, että ei-keliaakikot syö kahviloiden gluteenittomat jutut niin ettei heille jää syötävää. Mulle kelpais kyllä gluteenillinenkin, jos siinä ei olis (valkoista) vehnää, mutta harvoinpa mitään mainostetaan vehnättömänä. Kahviloissa ainakaan. Kaupassa sentään voi lukea sisällysluettelon. Tai mikä se ruuassa nyt onkaan. Kirjassa on sisällysluettelo.

Valoa pimeyteen

Tänään orava kävi sentään jo vajaan puolen metrin päässä laudastaan. Näinköhän ehtii taas pähkinät homeentua siellä ennenku niitä kukaan syö. Tiaiset säälittää, ku ne kyllä söis, mutta eivät pääse niihin käsiksi. Nokiksi. Sitten taas jos laitan pähkinöitä tarjolle, harakat syö ne. Niitä oli eilen viisi tai kuusi kappaletta tuossa pihalla, kun esikoinen välttämättä halus tarjota pähkinöitä ja vanhaa paahtista.

Mulla on ollu se voimallinen ja aktiivinen masiksentorjunta meneillään, ja eilisen pidin tietokoneen kiinni. Säätiedotuksen vilkaisin puhelimesta, mutta kaikki muu sai olla, koska huomasin pahoittavani mieleni pikkuasioista. Siispä suljin ne pois elämästäni yhden päivän ajaksi ja toivon, että ne menee ohi kun en itse palaa niihin. Lueskelin venetsialaisesta poliisikomisariosta ja pötköttelin sohvalla, kävin tyttären kanssa kaupoilla ja tein mielestäni hyviä ostoksia - kuudentoista euron ulkovalosarja kuudella eurolla. Piristää mieltä, kun näkee sen ikkunasta. Täällähän katuvalot sammutetaan puoliltaöin, ja tytön kaverin äiti joskus sanoi, että ne mejän ulkovalot on hänestäkin kivat, kun tulee vuorotöistä yöllä kotiin. Nyt ne on ollu poissa, kun katkaisin ne vahingossa keväällä. Menevät todella haperoiksi sään vaikutuksesta ne ohuet johdot. Noita uusia asentaessani oioin vähän sitä isossa lyhdyssä olevan valosarjan johtoa, ja naps se irtos muuntajasta. Yksi uusi, yksi roskiin siis.

Mukavaa oli myös, kun sain tankata kuudellakympillä, tankki tuli melkein täyteen ja oli ilo katsella polttoainemittarin lukemaa auton kojetaulussa. Niin vähillä on joutunu meneen viime aikoina.

Lumikaaos jäi täällä vajaaseen senttiin, mutta onneksi viime yönä oli tullut hitunen lisää. Ei niin, että maa kokonaan olis valkeana, mutta onpahan vähän siistimpää ja näkee pimeällä ajaessakin hiukan paremmin. Kävin aamulla koirien kans kävelemässä kuuden jälkeen, minusta on kiva kävellä vastasataneessa lumessa. Oli jo beaglenomistaja käynyt lenkkinsä ennen meitä, ja irrallaan kulkeneiden elukoiden jälkiä näkyi myös. Saattoi olla ketunkin jäljet.

Toisella tytöllä ei ole tänään koulua, ja toinen on siellä tetissä. Siellä on tänään joku lastenjuttu, joka kestää iltaan, joten vasta iltapäivällä menee sinne. Kuulemma pitää olla maskeerattuna halloweenrekvisiittana :) tylsempikin tettipaikka olis voinu olla!

Lumikaaosta odotellessa

Kiitos teille mieltälämmittävästä huolenpidosta sen mun oudon mahajutun tiimoilta, olo on nyt ihan okei mutta jos se uusii, lähden kyllä sitten etsiin hoitoa. Eilen väsytti karmeasti ja jouduin nakittaan koiralenkinkin esikoiselle, mutta tänään jo reippaana ulkoilin. Aurinkokin pilkahti pilvien raosta, ensin aattelin että nyt äkkiä ulos, kun paistaa, mutta sit totesin, että mulla menee se kymmenen minuuttia koirien ja itteni pukemisessa ynnä muussa, että paistaahan se aurinko sisällekin. Istuin sitten tässä ja annoin auringon paistaa naamalle. Jostain luin kaamosmasennukseen liittyen, että valon pitää tulla nimenomaan silmien kautta, ei riitä että silmät kiinni ottaa aurinkoa. Ei aurinkoon tietenkään tuijottaa saa, mutta kattelee vähän toisaalle sitten. Ei paistanu ees viittä minuuttia.

Iltasanomalehden lööpissä luki, että "Lumikaaos uhkaa". Niinhän se aina. Tuskin yltää edes tänne asti, mutta toki jos Helsinkiin on tulossa lunta, niin se on valtakunnallinen asia.

 On sitä hitustellut jo hiukan :)

 Joku siellä meni, ja mettäpuudelit oli tarkkana.

Laitoin oravalaudankin, kun orava tahtoo nostaa siemenautomaatin kannen aina pois paikoiltaan ja sit se on ihan rempallaan, josko harjoittelis tällä mieluummin. Mutta varmaan turha toivo. Ja oravalautakin vetelee viimeisiään, rakenteesta johtuen seinät leviää ja pleksi putoaa varmaan pois vähänkin ankarammassa käytössä. Katotaan nyt, laitoin siihen vähän jotain ympärille pitämään koossa. Paljon mukavammin se nyt istuu kyllä maisemaan kuin uutena :)

2014

Siitä lumikaaoksesta vielä, että jos se tulee tänne asti, niin en kyllä lähe joogaan aamulla. Muutenkin siellä oli viimeksi taas tympäisevää, kun jälleen kerran menin "väärälle" paikalle ja sitten siihen piti tunkea viereen, vaikka salissa olis ollu paljon tyhjiä paikkoja. Ehkä se olen mie, joka on suvaitsematon, mutta en kyllä pidä siitä, että tungetaan mun syliin vain siksi, että kaverin kans pitää päästä vierekkäin ja pulista sitten koko se alkuaika. Ärsyttää se pulinakin. Mikseivät mee vaikka kahville keskenään hölöttään ne asiansa, ei joogatunti oo seurustelua varten, vaan siellä keskitytään joogaan. Mmmm... suvaitsevaisuutta... hyväksyntää... positiivisuutta... joogamieltä...