sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Sananvapaudesta ja masennuksesta

Muuan perussuomalainen äijä on saamassa huutia rasistisesta möläytyksestään, ja moni muu samanmielinen on saanut jo aiemmin, mutta siitä ei ole mediassa pauhattu kun eivät ole olleet julkkiksia. Ja sitten vingutaan, että sananvapautta ei muka sillon olekaan, kun tyhmistä sanomisista rangaistaan. Ennustetaan, että ennakkosensuuri tulee kohta ja ajatuspoliisikin.

Mikä siinä on, että tietynlaisilla ihmisillä ei enää somen myötä tunnu toimivan itsekritiikki ollenkaan omien sanomisiensa kanssa? Varsinkin kun nimettömänä pääsee huuteleen, niin ei ole mitään luonnollisia estoja enää, annetaan tappouhkauksia ja nimitellään vaikka minkälaisilla termeillä. Sanoilla, joita tuskin suustaan viitsisi päästää. Ei enää käsitetä, mikä on sopivaa ja mikä ei, ja kuvitellaan että toisten pitää sietää vaikka minkälaiset oksennukset itseltä, mutta jos joku vastaa samanlaisella oksella, se onkin sananvapauden rajoittamista. Ikään kuin se vapaus olisi vain itsellä, mutta ei muilla. Ikään kuin se vapaus suojaisi kritiikiltäkin, saati rangaistuksilta.

Sanan- ja mielipiteenvapaus. Toisinaan herää kyse, kokeeko esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakia tai Opetushallituksen tasa-arvo-opasta vastustavat bloggaajat ja muut julkisesti kirjoittelevat oman mielipiteensä niin erinomaiseksi, erityiseksi ja älykkääksi, että se on uudelleen ja uudelleen julkistettava kaiken kansan luettavaksi? Sitä yritetään sitten epätoivoisesti vielä naamioida vakavastiotettavaksi kannanotoksi - jollain valheellisilla anekdooteilla tai tieteellisillä tutkimuksilla, jotka ei liity edes asiaan - koska niiden oikeat vaikuttimet on niin alhaiset ja ahdasmieliset.

En yhtään ihmettelisi, vaikka suuri osa ihmisistä pitäisikin avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä, mutta antavat silti toisten ihmisten elää omaa elämäänsä yrittämättä pakottaa heitä elämään ja ajattelemaan kuten itse elävät ja ajattelevat. Tai haluavat että pojat on poikia ja tytöt tyttöjä, mutta luottavat asioista päättäviin tahoihin ja varhais- sekä koulukasvatuksen asianmukaisuuteen. Ja sitten on näitä, jotka mutuun ja keksittyihin kauhukuviin perustuen ajattelevat tietävänsä asiat paremmin, kuin niihin perehtyneet lukuisat asiantuntijat, ja avoimesti kyseenalaistavat joidenkin ihmisryhmien ihmisoikeudet.

Ihan toiseen asiaan liittyi se blogi, joka sai minut miettimään, miksi itse kirjoitan. Eihän mulla mitään asiaa ole, saatika sellaista, mikä pitäisi saada toisten tietoon. No, se kirjoittamisen terapeuttisuus taitaa mulla olla se suurin vaikutin, ja se että ylipäätään tykkään kirjoittaa. Ja onhan tämä toisaalta jonkinlainen päiväkirjakin, tosin sellaisen voisi pitää ihan itselläänkin. Ja onkin mulla niitä, käsinkirjoitettuja. Niitä vaan ei voi selata otsikoista, jos muistelee jotain tapahtumaa että oliko se vuonna 2012 vai 2011. Ei, on sitten pakko lukee kaikki ne ekskreetit, jos meinaa saada palautettua mieleen sen yhden asian. (Opin hiljattain uuden sivistyssanan!)

En oikeastaan halua lukea omia juttujani. Vanhoissa on niin paljon tuskaa ja masennusta, ja toisaalta jos ja kun on ollu onnellisia hetkiä, mie suren sitä kun ne on menny eikä niitä enää ikinä saa takaisin. Oon semmonen vanhojen asioiden märehtijä, murehtija ja toisaalta suren kun niitä ei enää oo. Jossittelen ja mietin, miksi en tehny sitä ja tätä sillon ja tällön. Tiedän, se on täysin turhaa ja sitäpaitsi todella rasittavaa, mutta en voi sille mitään. Olen kyseenalaistanutkin oman tapani säilöä "muistoja", esim. lasten kirjoittamia lappusia, kun sitten myöhemmin kuitenkin itken niiden äärellä. Ehkä joskus heitän kaiken pois. Viimeistään sitten, kun muutan tästä talosta. On minunkin kaikki lapsuusmuistot hävitetty, enkä kärsi siitä. Ei ole kuin Jaska-nalle jäljellä.

Olen yrittänyt keskittyä siihen, mitä on nyt. Tällä hetkellä. Elää sen mindfullnessilla. Aika usein jää yritykseksi. Nyt eletään jo marraskuuta, ja ehkä nyt uskallan jo sanoa, että verrattuna moneen menneeseen syksyyn, mun mieliala on paremmassa jamassa. Ei toki voi puhua mistään elämänilosta tai jaksamisesta, mutta ahdistus, paha olo ja se musta pilvi pään päällä on ollu ihmeen vähäistä. Olen puuttunut pieniinkin oireisiin vastaiskulla, mennyt kävelylle, katsellut puita ja jos vain on ollut sinistä taivasta näkyvillä, niin sitä. Silitellyt koiria ja katsonut niitä silmiin. No, toinen ei juuri halua katsoa silmiin, toinen usein ihan hakee katsetta. Olen lukenut. Pakolliset ikävät asiat olen runnonut läpi ja kehunut itseäni jälkeenpäin. Jättänyt huomiotta sellaisia ikävyyksiä, jotka on voinut jättää huomiotta.

En usko, että nämä asiat olis auttanu, jos se masis ja ahis olis tosissaan halunnu hyökätä päälle, mutta ainakaan en ole luovuttanut ja katsonut vierestä mitääntekemättömänä, kun se tulee, tai ajatellut, että tulee se kumminkin, minkä minä sille voin.




10 kommenttia:

  1. Sulla on hyvät itsehoitokonstit, pidä niistä kiinni. Jos ei kokonaan auta niin vähän edes helpottaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ne tekee, mutta niiden noudattaminenkin kyllä vaatii hieman jaksamista...

      Poista
  2. Masennus on vähän sellainen, että sen hoitaminen vaatii omaa aktiivisuutta. Enkä tarkoita mitään urheilullista aktiivisuutta tai päivien täyttämistä kouhotuksella, vaan juuri tuollaisten "pienten" asioiden muistamista ja tuomista jokaiseen päivään. Juuri sellaista tietoista keskittymistä siihen, mikä on hyvin. Eikä sen tarvitse olla mikään "mulla on koti ja terveys ja kaikki hyvin", vaan ihan tosi pienten juttujen huomaamista. Se on varsinkin opetteluvaiheessa vaikeaa ja vie voimia, mutta pikkuhiljaa oppii. Niin kuin sinä olet selvästi oppinut - tuloksena se, ettei masennus ole enää ihan niin raskas kaapu.
    Kirjoittaminen on hyvää terapiaa. Joskus se on se ainoa saatavilla oleva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, vastasin Marjaanalle lukematta ensin tätä; nyt näyttää siltä, kuin olisin ottanut mallia :)
      Se joku aika sitten käymäni dkt-kurssi antoi kyllä hyviä eväitä tämmöseen, mutta jostain syystä vasta nyt oon ottanu oppeja käyttöön. Just niitä pienten asioiden huomaamista ja sitä asioiden elämistä. Tietoista läsnäoloa.

      Poista
    2. Minä kävin "depressiokoulun" (vieläkin vierastan tuota nimikettä, kun se kuulostaa siltä kuin siellä opeteltaisiin masentumaan, heh heh) reilu seitsemän vuotta sitten, ja vieläkin hoksaan asioita, joita siellä käsiteltiin ja "opeteltiin". Ne on hemmetin hitaita omaksua, varsinkin jos on ollut pidempään masentunut. Toisaalta on tietysti hyvä, että niistä eväistä riittää pidemmäksi aikaa. Kun sellaista loppuelämän mittaista opettelemistahan se vähän on näiden kanssa.

      Poista
    3. Niin, jotenkin sitä ei vaan ehkä ymmärtäny niitä asioita vielä sillon, pitää omakohtaisesti elää tilanne että valaistuu...

      Poista
  3. Minusta on ainakin mukavaa lukia kirjotuksias ja todella hyvä asia, että sulla on ollut helpompi syksy, kiitos itsesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tänäänkin oli hyvä päivä.

      Poista
  4. Tosi hienoa, että sait sieltä dkt-kurssilta eväitä noihin pahempiin hetkiin. Hyvä kuulla, että ovat tehonneet. Eihän sitä aina jaksa yrittää, se on selvä.

    Omat alavireiset jaksoni eivät varsinaisesti liity syksyyn, niitä tulee milloin vain. Mutta olen oppinut tunnistamaan ne ja elän silloin hetken säästöliekillä, kunnes joku, vaikka pienikin asia, saa taas mielen virkeämmäksi.

    Tuosta some-kirjoittelusta olen samoilla linjoilla. On kovin helppo räväyttää nimimerkin suojissa mitä vain. Olen jättänyt joitakin blogejakin pois lukulistaltani, koska en koe, että viitsisin kiusata itseäni idioottimaisilla tai täysin eri linjoilla olevien jutuilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mieki oon tehny blogien suhteen. Joku vastarannankiiski vielä keikkuu tuossa, mutta usein jää päivitykset lukematta. Väittävät, että olis hyvä kun ei jäis siihen omaan kuplaan, kun tulee sitten harhakäsitys, että kaikki on samaa mieltä ku mie... mutta kun niistä muista tulee vaan pahalle päälle :)

      Poista