tiistai 8. marraskuuta 2016

Kulmikas isä

Mun ja isän välit ei oo koskaan olleet kovin luottamukselliset ja läheiset - isä on ollu äkkipikainen ja saattanut suuttua hirveästi pikkuasioista, eikä kaikista asioista ole sopinut edes puhua. Silti se on ollut aina sanansa mittainen, vrt. äiti joka kännipäissään lupaili kaikenlaista mutta ei sitten pitänytkään lupauksiaan.

Nyt kun isä on vanhentunut ja sairastunut, se ei ole enää niin kulmikas, mutta voi miten hyvältä tuntui äsken puhelimessa kuulla välähdys siitä entisestä tulisielusta, kun tuli puheeksi nykyajan työelämä, jossa työläisen pitäs ilmaiseksi tehdä töitä. Ärräpäät pärähteli kun kapitalistia paheksuttiin :) Syöpähoidot tekee isän olon luultavasti huonommaksi kuin syöpä yksinään tekisi, mutta ehkä se pelkää  kuitenkin kuolemista sen verran, ettei se halua jättää lääkitystä.

Ja kun tässä primääriperheen sairauksista rupesin puhuun, niin siskon syöpä on todettu ärhäkäksi tapaukseksi, solumyrkytys alkaa ylihuomenna ja uusimisprosentti 50%. Ei tosin enää uusi rinnassa, koska niitä ei ole.

Koitan olla ajattelematta ikäviä asioita, vaikka totean ne olemassaoleviksi. En siis kiellä, mutta en voi sanoa myöskään hyväksyväni. Suomen kieli on taas puutteellinen, koska "hyväksyä" -sana sisältää määreen "hyvä", mutta vaikka hyväksyy tosiasiat, ei välttämättä pidä niitä hyvinä. Ne on pakko niellä, kun ne kurkusta alas tungetaan, mutta ei ne hyviä oo.

Eilen taputtelin itteeni taas olkapäille, kun uskaltauduin ajamaan kaupunkiin, kun vein esikoisen allekirjoittamaan TOP-sopimuksen (työssäoppimisjuttuja) ja siitä sitten hienosti ajoin kaupungin läpi toiselle puolelle, missä kävin vähän joululahjaostoksilla ja kattelemassa asioita. Puolihymy naamalla kuuntelin kenkieni kopsetta käytävillä enkä edes ihmisiä paljoa vihannut, mutta sitten näin itseni kuvajaisen heijastuvan kaupan pimeästä lasiseinästä, ja näytin ihan äidiltäni.

Joulukortteja oon hissukseen tehnyt, laitoin pienimuotoisen askartelupaikan, jossa kortintekokamat on sievästi ja välillä käyn siinä jotain liimailemassa. Viime jouluna vähän sitä nappiteemaa kokeilin, ja sillä on nyt menty ensalkuun, vähän muunneltuna tosin. Joskus mietin, tuleeko ne mun räpöstykset edes ehjinä perille - aika noloa, jos napit tai muut koristukset on kirjekuoren pohjalla kun kortti on vastaanottajalla.

Kurkussa on kaktus ja muutenkin vähän ontto olo, mutta mentävä on taas. Sinne sumppuun vieläpä, kuopusta viemään.

5 kommenttia:

  1. Mä ainakin sain nätin nappikortin ihan ehjänä ja idea on kyllä mahtava: kaunis ja varmaan toteutuskin suht iisi.

    Toi hyväksyä on kyllä vaikea sana mullekin (tän oman sairauden kanssa) mutta muutakaan en oo keksiny. Tyyneys"rukouksessakin" sitä käytetään. Mikähän olis parempi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun sanavarasto on kyllä niin rajoittunut, etten keksi. Tästäkin asiasta oli kyllä dkt-kurssilla juttua. Pitää kaivella ne paperit ja lukea taas.

      Poista
  2. Joulukortteja, käääk, joko nyt? Onko se niin lähellä?

    Onhan niitä monia asioita, joita ei tarvitse hyväksyä vaikka ymmärtää niiden olemassaolon.

    Minä muuten olin täysin isän tyttö, sen reilun 10 vuotta minkä sain isäni pitää, ennen kuin keuhkosyöpä hänet vei. Tein kaikki asiat isän kanssa ja äiti sanoikin myöhemmin usein, että taas se on ihan kuin isänsä. Olen äidin näköinen mutta isän luonteinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuusi viikkoa ja neljä päivää jouluun :)

      Kaipa mieki oon isän luonnetta perinyt, sitä hermostumisalttiutta ja ehdottomuutta ainakin...

      Poista