Veriripulia ja suklaahippulättyjä

Ei ollu mun päivä tämä leipomapäivä. Tein muun muassa samoja keksejä ku aiemmin, mutta luin niitä ohjeen kommentteja, joissa ihmeteltiin, kun keksit ei leviä, vaikka pitäs, ja toiset antoi ohjeita, miten saa leviämään. Joku ajatushäiriö mulle sitten tuli, kun noudatin ohjeita, vaikken edes halunnut keksien leviävän! Ne oli ihan hyviä semmosena, kuin olivat. Mulle aina välillä tulee tämmösiä juttuja, ajattelen tekeväni viksusti ja sitten ihmettelen että miksi piti semmosta tehä. Että olinpas ääliö.

Keksit siis levis ohuiksi, samoin teki sämpylät, kun keksienpaiston takia oli nousuaika liian pitkä. Hyviä ne kummatkin oli, ei siinä mitään. Noin niinkuin suhteessa. Se kai on se tärkein asia.

Koira oksensi tänäaamuna limaa, jossa oli veritäpliä. Myöhemmin tuli pihalle toisesta päästä silkkaa tummaa verilimaa. Ei sellasta mustaa, että olis sulanu, vaan pelkkää löysää hyytelöä, joka oli lähinnä maksanväristä. Tuli hätä ja paniikki, varattiin jo eläinlääkäriaikakin kauemmas eläinlääkäriasemalle, kun aateltiin että se on jotain kauheaa, mutta sitten viimein monen turhan soiton jälkeen mies sai mejän "oman" eläinlääkärin langan päähän, joka rauhoitteli että suolisto vaan on jotenkin ärtynyt, ellei koira oksenna/ripuloi rajusti ja usein tai mene tosi sairaan oloiseksi. Eikä se oo menny. Juonu normaalisti, syöminen ollu vähän vähäistä (no ei kai sitä ruokahalua oo, jos on maha kipee) mutta noin purkillisen kermaviiliä se on päivän aikana syöny. Äsken söi palan vaaleaa leipää, ja sen jälkeen innostui hiukan maisteleen ruokaakin. Meinasin riisiä keittää, mutta ehkä huomenna. Lenkilläkin jaksoi ihan normaalisti ja nesteet liikkuu. Pelästyin kyllä ihan huolella taas. Tässä se taas poikittain nukkuu mun sylissä ja päästelee ripulinhajuisia pieruja.

Ei se kyllä näyttänykään olevan kuoleman kielissä. Tuo istuva.

Miehellä on iltavuoro, on rauhaisat illat. Kuopuksella oli kaveri käymässä, se lähti ja tyttö meni jo nukkuun. Toinen tyttö näpyttelee toisella tietsikalla... oon vähän huolissani, kun sillä on koko ajan joko puhelin kädessä tai sit se on tietsikalla tai kattoo telkkaria. No, kirjastossa käytiin, ja saatiin sille yksi mieluinen kirja sentään luettavaksi. Kirjastossakin sillä oli puhelin koko ajan kädessä. Kauppaan mennessä käskin jo laittaa sitä välillä pois. Se itsekin mietti, että onko se riippuvainen puhelimesta...

Toisaalta eipä mulla oo tarjota sille juuri muutakaan mukavaa puuhaa. Ei sitä mikään kiinnosta.

Kunhan selvisin leivontaurakastani ja elvyin hetken, kävin pihalla raivaamassa kotkansiipeä ja ukonkelloa pois kukkapenkistä, jossa vielä ne vanhat kevätpikkusydämet yrittää kukkia. Jotain sinistä kelloakin siinä joskus oli, mutta sekin on tukahtunut enimmäkseen rikkaruohoihin ja muuhun. Jännä, miten se kotkansiipikin on viime vuosina räjähtänyt leviämään, kun vuosikaudet pysyi aika nätisti siinä, mihin oli istutettu. Se kyllä tehokkaasti vie elintilan muilta kasveilta... paitsi ehkä nokkoselta. Ja ku mie säälin niitäkin, on olo että  ne pitäs viedä vaan muualle kasvamaan eikä tuhota. Siis en nokkosia sääli, vaan kotkansiipiä. En myöskään sääli keltiäisiä, joiden pesään astuin touhuissani ja jotka puri mua jalkaan ja joiden päälle karistelin muurahaissirotetta. On niitäki tällä tontilla ihan riittävästi, vaikka yksi pesä häviäiskin. Kirotut otukset. Vieläki kirvelee jalkaa. Lisäksi vielä poltin käteni nokkoseen ja hyttynen pisti sisäreiteen. Sitten tulinkin jo pois ja ripustin vielä hyttysverhoa ulko-oven karmiin ennenkuin tulin turvalliseen kotiini olemaan nokkosten, murkkujen ja hyttysten ulottumattomissa...

Aamu oli kyllä tosi ihana. Kuskasin tuolin omenapuun alle ja istuin siellä aamukahvilla kauan. Toivon, että juuri tämä aika kesästä kestäis pidempään, sanotaan vaikka kuukauden. Tosin aika kohtuutonta olis panna linnut hautomaan kuukauden ylimääräistä tai kuskaamaan poikasille ruokaa kuukauden ajan ilman, että ne siitä kasvais mihinkään.

Metsätulppaanit ilahtuivat auringosta näin paljon :) Mulle oli yllätys, että ne saa ittensä noin levälleen. 

Siivooja alkoi rätistä.

Tänä keväänähän on paljon kirvoja. Nyt on tullut uusi sukupolvi pikkukirvoja, ja se vastamaalattu pöytä vetää niitä puoleensa ihan käsittämättömästi! Niitä on siinä aivan kamalan paljon. Ei ne voi puustakaan sinne leijailla, kun siinä on se aurinkovarjo yläpuolella. No, tuoleillakin on - kuten ihan joka paikassa muuallakin - jonkin verran, mutta niitä suosivat sitten muurahaiset. Siinä pöydän jalan alla/sisällä on ollu muurahaispesä jo useana vuonna, tipautin sinne reikään nyt vähän muurahaissirotetta. Mutta kun äsken siinä saunan jälkeen istahdin, niin yhdellä tuolilla taapersi keltiäinenkin... ei ne nyt yleensä tuu tuoleille kiipeileen, ja ainakaan ne ei asu samassa pesässä pienten mustien murkkujen kans. Milläköhän sokerivedellä mie oon ne tuolit oikein pessyt?

Muuten kyllä oli ihana olla pihalla, edes sääsket ei ollu kimpussa. Eikä ne murkutkaan. Syreenit, omenapuut ja tulppaanit kukki, linnut lauloi. Tuuli hiukan, lämmintä pikkuisen yli 16 astetta ja aurinko on ollu koko päivän pilvessä. Oli eilenkin, vaikka oli luvattu puolipilvistä, ja mies lähti Espooseen asti kuvaamaan. Sielläkin oli pilvistä. Ei tollasia voi suunnitella ennustettujen säiden varaan. Sai se sieltä vissiin kuitenkin jokusen hyvän kuvan. Telkällä ja nokikanalla poikasia jo siellä.

Kysyin viisitoistavuotiaalta kuopukseltani, että "mitä kivaa tehtäis?" kun isänsä lähti reissaamaan, niin ette ikinä arvaa mitä sanoi! Se halus museoon! No, käytiin museossa, ja minä ylitin itseni ajamalla isoon kaupunkiin. Tosin poistuessamme huomasin, että olin parkkeerannu alueelle, joka oli "vain päiväkodissa asioivien" käytössä... päiväkoti tosin oli kiinni. Ei tullu sakkoja. Reilu parituntinen siellä museossa vierähti, sitten oli nälkä ja ajeltiin Heseen (tutumpaan paikkaan) syömään ja kaupan kautta kotiin. Olihan sitä siinä. Tämä päivä onkin mennyt sitten lähinnä hukkaan.

Ja yöt... monena yönä oon jo heränny yhden jälkeen valvomaan. Toissayönä mies nousi ylös ja luuli herätyksen soineen, ennenkuin sanoin sille että kello on kymmentä yli yks. Viime yönä lapsi kai näki painajaista ja huiski yöpöydänpäällystää että kolina kävi. Ja vikisi.  Sitten mie jään valvomaan, kun havahdun liian hereille. Ja koirat tallustelee ja ravistelee ja nuolla lutuuttaa ittiään. On kuuma. Mies kuorsaa. Tönin sen vaihtamaan kylkeä, ja hyvässä lykyssä se auttaa - hetkeksi. Kohta alkaa kuorsuu uudestaan tai kääntyy takaisin selälleen ja alkaa korista.

Näistä "alkaa korista" -jutuista mulle aina tulee mieleen tämä "Mistä kaikki alkoi?" Punoja se oli, joka alkoi korista. Ja vauva tutista. Satakuntalaiset porista.

Tänään näkyi taas täällä sisällä sellainen musta erakkoampiainen, mitä meillä joskus ennenkin tuppas tänne sisään ja pisti ihmisiä keittiössä. Niiden tulo lakkas, kun tukin seinälevyjen välissä olevia rakoja - siellä on sellanen kupruilemaan pyrkivä mikälie pinkopahvi tai tuulensuoja - mutta nyt kun luin tietoa ko. lajista, niin ne tekeekin pesänsä maa-aineksesta eli tuskin seinän sisään. Ja tosiaan elää yksin, kuten nimikin kertoo, toki lapsilleen jonkun kodin nekin väsää.

Ja nyt muuten aurinko paistaa. Tajusin yhtäkkiä, kun ikkunasta loistaa pihlajan kukinnot niin valkoisena... niin se, kun viikonloppu loppuu. Koko viikko kaunista, ja perjantaina taas sataa. Sillälailla.

Tuunailua ja tuunailemattomuutta

 Yhdellä spraymaalipurkilla ei sitten paljoa maalailla, tulin huomaamaan. Toisen tuolin kohdalla se jo yski, piti olla purkki tarkasti pystyasennossa, että tuli maalia, ja pöydän kohdalla sitten loppui kesken. Aloin vallattomaksi ja suoritin paikkamaalauksen ja viimeistelyn kullanvärisellä askartelumaalilla :) saa nähdä, kuinka kauan pysyy... pöydän jalka oli somasti ruostunut eteläpuolelta, mutta vedin senkin kevyesti kultamaalilla. Ihan samaa sinisen sävyä ei oo tuo vanha ja kauhtunut aurinkovarjo, mutta ei meillä välitetä. "Uusi" pihakalustus odottaa ihmisiä viettämään aikaa ulos ja tulemaan itikoiden syömäksi. Suunnittelin meneväni sinne tänäaamuna kahvikupillisen kera, mutta - - sataa? Ei pitänyt sataa, eikä edes sadetutkakuvassa näy. Tai nyt kun huomasin katsoa Ilmatieteenlaitoksen paikallissään paikallistutkaa, niin siinä näkyy pieni sadealue. Satakoon vain kaikessa rauhassa, kyllä mie joudan ulkona olemaan.

 Keväämmällä katkottiin noita nuoria vaahteroita tontin rajalta, kun alkoi ihan pusikoitua, ja kun ne on suht suoria niin sain päähäni värkätä tällaisen kolmijalan, joita jossain näkee heinäseipäistä tehtynä. Eilen kävin ostamassa päivänsinen sinne, ja pari esikasvatettua krassiakin tökkäsin ruukkuun. Vanha puolilaho pajuamppeli löytyi tuohon tarkoitukseen, hieman epäröin kestääkö se miten, mutta jos ei kestä niin ei. Sisustuskettingistä tehty ripustuskin oli ruostunut, mutta ruostehan on jossain vaiheessa ollu trendikästä. Mie kuljen muutenkin vähän jälkijunassa kaikessa.

 Kun talvella se iso vaahteran haara romahti, se katkaisi mun pyykkinarutolpan. Nyt samaisen vaahteran oksa on päässyt tuuraamaan tolppaa ihan karusti viimeistelemättömänä, ja siihen ripustin mustasilmäsusannan. Yritin etsiä kaupoista ruusupapua ja aitoelämänlankaa, mutta niitä ei tänä vuonna näytä olevan tarjolla. Mitkään omat kylvökset ei oo mulla nousseet.

Tämä kuva on omistettu Helmille. 

Valkoinen syreeni kukkii ja jopa unkarinsyreeni on jo avannu kukkiaan, vaikka sen vuoro on yleensä vasta myöhemmin.

Mutta mainiota ulkoiluilmaa on nyt luvattu, ei liian kuumaa. Vasta ensi viikolla on tulossa kuumaa, myrskyvaroitus.com sanoo "Alkuviikolla ilmavirtaukset kääntyvät todennäköisesti uudelleen lämpimälle suunnalle. Helleilmamassa on väijyssä varsin lähellä Suomea ja saattaa yltää jälleen meille alkuviikon aikana. Baltiassa voi esiintyä voimakkaita ja kesäisiä rajuilmoja, mutta toistaiseksi on vielä liian varhaista arvioida, yltääkö ukkosherkkä vyöhyke Suomeen saakka."

Pisaroita, valvomista ja rikkaruohoja.

Nyt on jo kaksi yötä menny silleen, että oon valvonu. Edellisyönä en saanut unta pitkään aikaan, ja heräsin parin tunnin unen jälkeen uudelleen valvomaan. Koirat oli levottomia, saattoi olla jano eikä ne jostain syystä taida tohtia mennä keittiöön juomaan, vaikka reitti olis selvä. Tosin hieman pimeä. Nyt laitoin yläkertaankin juomakupin, täytyy vaan varoa, ettei loiskuta sitä ja muistaa vaihtaa vettäkin siihen...

Viime yönä heräsin yhden jälkeen koirien levottomuuteen, mies kuorsasi, oli kuuma. Vähän ennen kolmea nousin keittämään teetä, joka ei yhtään unettanut. Avasin ikkunan, kuuntelin sateen ropinaa ja lintujen aamulaulua villasukat jalassa, kirjoitin pari kirjettä ja join sitä teetä. Puoli viiden jälkeen menin takaisin sänkyyn, kun mies oli noussut ylös, ja voi kuinka makealta uni maistuikaan silloin! Edes lähistöllä möyrynnyt kaivinkone ei häirinnyt pahasti.

Ja vettä on tullut sadevesisaaviin ehkä kahden kastelukannullisen verran, ei edes "linturappusiin" asti. Oltiin just sadealueen reunalla, ne rankat sateet meni pohjoispuolelta ohitse. Asiasta puhuttaessa sanoin miehelle em. asian, kun olin katsonut sen sadetutkasta, ja ärsytti kun se alkoi puhua että mutta kun ei hänen työpaikallaankaan satanu - niin, kun se on vielä etelämmässä. Kyllä joskus tosiaan tuntuu, että se ei kuuntele tai ymmärrä, mitä puhun.

Hienoja pisaroita on ulkona nyt. Niitä tulee sellasessa ohuessa tihkusateessa, mitä nyt on ollu.

Mun kuivakkokasvipaikassa on orvokit saanu rehottaa, en oo raaskinu niitä kitkeä pois, vaikka ne on muka rikkaruohoja. Nyt ne kukkii ihanasti isona puskana siellä, kun ovat saaneet olla rauhassa. Sama koskee suikeroalpia - sekin on kauhea leviämään ja tukkii ittensä joka paikkaan, jos ei kitke pois, mutta minusta se on kauniskukkainen sirosti kasvava kasvi, en nypi pois muutaku yhestä kukkapenkistä. Ja yritän siirtää toiseen paikkaan kasvamaan. No onhan esim. vuohenputkikin komean rehevä ja kauniskukkainen, mutta sen lasken jo rikkaruohoksi. Parempi silti se kuin nokkonen.

Silputtiin niitä oksia katemateriaaliksi pensaiden ym. juurelle, mutta ilmeisesti rikkaruohot olis kuitenkin pitäny ensin poistaa alta, koska ne puskee läpi. Ainakin nokkonen ja vuohenputki. Eli se ja sama. Paksu kerros kuitenkin laitettiin, toistakymmentä senttiä.

Mies meinaa viikonloppuna käydä taas Espoon Suomenojalla, ennenkuin se kasvaa totaalisesti umpeen, ja kyseli minua mukaan. Vähän arveluttaa, jaksanko olla siellä taas monta tuntia... ja onko siellä enää mitään lintujakaan. Paitsi niitä naurulokkeja. Mutta olishan siinä merikin vieressä, jonka rannalla vois kävellä.

Miehen tyylillä

Eilen oli päivä, jolloin mun muisti toimi kummallisen hyvin. Sain kaupasta kaiken, mitä piti, paitsi rautakankea, ja sekään ei jäänyt ostamatta muistin huonouden takia, vaan siksi, että kaupassa oli kankihylly tyhjä. Ja onneksi oli: se malli oli varmaan jalometallilla silattu, kun hinta oli yli kaksinkertainen yleiseen hintatasoon nähden.

Pakotin miehen valitsemaan kaupasta ne ruuvitkin, joiden puutteeseen pihapöydän korjaaminen kaatui jo viime kesänä. Lisäksi ostin poraan sellaisen terän, jolla saa viritettyä sen meidän halonhakkuuvehkeen. En tiedä mikä se nimeltään on, kuva saattais jossain olla, jos alkais selaamaan. Se vaatii kaksimillisen reiän pölliin, ja siihen reikään tulee tanko, jonka varassa terä liikkuu. Tätäkin olen pyytänyt tehtäväksi jo ajat sitten, mutta se kaatui poranterättömyyteen.

Kiitettävällä ripeydellä asiat alkoi hoitua kyllä, kun oltiin ostosten kanssa kotiuduttu, mutta ruuvit oli liian pitkiä, pöytälevy pehmennyt, kaikki pöllit lahonneet, mihin halonhakkuuvehkeen tangon olis saanu kiinnitettyä. Kun siperianlehtikuusen pitäs olla kestävää puuta, eikä olekaan (No kai sekin lahoaa kun viisi vuotta on taivasalla pihalla?! Mitä se odotti? Että ne kestäis kymmenen vuotta yhtä kovana kuin vastakaadettu?) Ei ole sopivia pöllejä (pihalla rojottaa tyvestä paksu vaahtera, mutta sitä ei kuulemma voi käyttää, kun siinä on laho) (sitäpaitsi siitä pitäs sahata pöllinmittanen pätkä paksusta kohdasta) ja kun se kokeili porata vaahteraan, ei akkuporakone jaksanukaan pyörittää paksua terää tuoreessa puussa.

Siinä vaiheessa kilahdin, että onko kaikki mun vikaa, kun koko ajan käy kauhea valitus kaikesta. Hetken sananvaihdon jälkeen asia olikin niin päin, että minä vain valitin, vaikka hän koittaa hommia hoitaa. Tietysti.

 Tähän kolmen erilaisen kukan yhdistelmään ihastuin puutarhamyymälässä, jossa ei ollut sitä hopeoitua rautakankea. Ei se jää olemaan tuossa potassa, vaikka näyttäähän se nätiltä siinäkin...

Illalla kuvasin omenapuut, mutta ei ne kukat niin hyvin näy kun on valkoinen taivas takana.

Luettelointia

Sääennuste näytti aamulla siltä, että koirien kanssa piti lähteä lenkille heti, että saa sen tehtyä ennen kuin alkaa sataa. Oli pari tuntia aikaa, ja siitäkin toinen tunti 30% sateen mahdollisuus. Siitä on nyt kohta viisi tuntia, eikä sada vieläkään.

Mutta tuli tehtyä vähän pitempikin lenkki, kuin ajattelin. Oli mukavan vilpoisaa kun aurinkokin meni pilveen, mitä nyt hyttyset sitten ahdisteli. Vaikka ripeästi käveli metsän keskellä menevää tietä, ne kävi kimppuun. Sain päähäni ryhtyä luetteloimaan kuulemiani lintuja, ja luettelo on nähtävillä tässä, vaikkei se ketään kiinnostakaan:

Palokärki, metsäkirvinen, laulurastas, tiltaltti, kukko (naapurissa), peippo, pajulintu, keltasirkku, käki, varis, sepelkyyhky, lehtokerttu, punarinta, sirittäjä, kiuru, kulorastas, naakka, leppälintu, kirjosieppo, hippiäinen ja pari mitä en tunnistanut. 

Kävelin sen pellon viertä, missä viime kesänä kuului ruisrääkkä, mutta sitä en tänään listaani saanut. Pöpeliköstä kuului ääntelyä, joka olis voinu kuulua vaikka mäyrälle. Sieltä, mihin koirat tuntee aina kauhean suurta vetoa.

Kävin viemässä ulos hämpyn, joka hiippaili tässä tietsikkapöydällä, ja huomasin, että on alkanut sataa. Ehdin maalata yhden muovituolin ennen sateen alkua, ensin ajattelin että maalaan sen varastossa, mutta aerosolimaalihan levis pisaroiksi sinne matalaan tilaan heti.

Murheiset muistot

Sisälletuoduissa omenanoksissa on nyt aukinaisia kukkia. Joita ei kukaan pölytä, joista ei kukaan kerää mettä eikä niistä ikinä kehity omenoita. Tosin eihän meillä ole niille omenille syöjiäkään, paitsi madot ja anoppi.

Niin, koulut lähenee loppua, ja aina tämmöisissä tilanteissa tulee lapsuusmuistoja mieleen. Toisaalla oli puhetta lukiosta, ja mie suren kun vanhempi tyttö ei kokenut lukiota omakseen vaan jättää sen käymisen tuohon ensimmäiseen luokkaan. Ysien ja jopa kymppien oppilas tuo sieltä pääosin hylättyjä. Olihan sillä varsinkin syksyllä ihan selvä kouluväsymys ja masennuskin, oli tosi hilkulla ettei jättänyt kesken lukuvuotta.

Harmittelen asiaa hiljaa mielessäni, mutta ei mulla oo siihen oikein mitään sanomista, kun en itsekään lukiota käynyt. Oli mullakin kouluväsymys ja kävin vain äkkiä jonkun koulun mitenkuten, että sain ammatin ja toisen asteen koulutuksen. Mulla ei ollu kyllä käytännössä mahdollistakaan se lukion käynti, tai se olis vaatinu sellasia asioita, mitä mie en osannu hoitaa/tienny/tienny mistä oisin hakenu tietoa/jaksanu siinä elämäntilanteessa. Äiti muutti just sillon etelään (asuin pohjoisessa viimeisen puoli vuotta peruskoulun päättymiseen asti, vieraiden nurkissa) ja isä ei huolinu (tai sen avovaimo) luokseen asumaan... olis pitäny taas alottaa raskas ja vaativa koulunkäynti mulle täysin vieraiden oppilaiden keskellä, josta suuri osa kuitenkin olisi tuntenut toisensa - sama homma kuin yläasteen aloittaessani, mikä johti rankkaan koulukiusaamiseen. Paitsi että nyt olis ollu kaupunkikin 700 kilometrin päässä entisestä, eikä sitäkään vähää tukiverkostoa ja tuttuja ihmisiä lähistöllä, vain äiti joka kärsi jo masennuksesta ja sekosikin sitten. Siis meni psykoosiin. Viimeistään siinä vaiheessa kun se tapahtui ja äidin työpaikka sekä työsuhdeasunto meni, olis pitäny hommata itelle kämppä - kuusitoistavuotiaana, Helsingissä. No asui mun isosisko Espoossa ja hoiti sen äidin sairaalaan ja minunki asioita sen minkä kykeni, muuten olisin ollu ihan kusessa.

Toki tällä järjellä ja elämänkokemuksella sellaisesta olis selvinny, mutta ei silloin. Ja nyt tälläkin lapsella on tukiverkkoa, on mahdollisuus monenlaiseen ammattiapuun, on koti mistä käydä koulua mutta se ei halua. Mulla ei ollu edes sitä kotia. Ensin se äidin työsuhdeasunto työpaikalla, sitten harjoittelupaikan suihkuton, mutta mukava kämppä entisen karjantarkkailijan huoneen yläpuolella, sitten muutinkin jo poikakaverin kanssa yhteen. Mihin lie olisin joutunu ilman sitä...

Yhhh, murheellisia muistoja, ravistan pois. Nyt on kaunis kesä ja vettäkin luvattu, tosin aika pienellä todennäköisyysprosentilla. Ja voi jopa hieman ukkostaa.

Pesä.

Ehkä rastas teki tuohon vaahteraan pesän, kun edellinen pesäpuu kaadettiin. Tai sitten se on tehny sen kaadetun vieressä kasvavaan mäntyyn. Mie ihmettelen, miten voi samassa pihapiirissä elää niin hyvässä sovussa rastaita ja naakkoja! Jättääkö naakat lähimmät rastaanpesät ryöstämättä ja nauttivat valppaiden naapuriensa tuomasta turvallisuudesta, kun ne näkee vaarat ja varottaa niistä? Joka kerta, kun pihalle menee, lähtee maasta lentoon räkättirastas. Mustarastaskin kuuhailee vielä täällä, vaikka ei laulakaan pihan liepeillä. 

Mistä mieleen, että eräällä kuvausreissulla taannoin säikäytin mustarastaan pesältään jonkinlaisen katoksen alta - tai säikähdettiin molemmat, olin menossa puskapissille ja yritin olla huomaamaton - ja kurkotin kameran pesän ylle kuvatakseni, mitä siellä näkyy. Ja siellähän näkyi!

Neljä kaunista sinistä munaa :) Kipitin äkkiä karkuun häiritsemästä, enkä kertonu miehellekään, se olis kuitenkin tullut kameroineen huseeraamaan siihen ja munat olis pian kylmenny. Tai kerroin sitten, kun oltiin jo pois tulossa. Olishan se sinne tullu.