keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Murheiset muistot

Sisälletuoduissa omenanoksissa on nyt aukinaisia kukkia. Joita ei kukaan pölytä, joista ei kukaan kerää mettä eikä niistä ikinä kehity omenoita. Tosin eihän meillä ole niille omenille syöjiäkään, paitsi madot ja anoppi.

Niin, koulut lähenee loppua, ja aina tämmöisissä tilanteissa tulee lapsuusmuistoja mieleen. Toisaalla oli puhetta lukiosta, ja mie suren kun vanhempi tyttö ei kokenut lukiota omakseen vaan jättää sen käymisen tuohon ensimmäiseen luokkaan. Ysien ja jopa kymppien oppilas tuo sieltä pääosin hylättyjä. Olihan sillä varsinkin syksyllä ihan selvä kouluväsymys ja masennuskin, oli tosi hilkulla ettei jättänyt kesken lukuvuotta.

Harmittelen asiaa hiljaa mielessäni, mutta ei mulla oo siihen oikein mitään sanomista, kun en itsekään lukiota käynyt. Oli mullakin kouluväsymys ja kävin vain äkkiä jonkun koulun mitenkuten, että sain ammatin ja toisen asteen koulutuksen. Mulla ei ollu kyllä käytännössä mahdollistakaan se lukion käynti, tai se olis vaatinu sellasia asioita, mitä mie en osannu hoitaa/tienny/tienny mistä oisin hakenu tietoa/jaksanu siinä elämäntilanteessa. Äiti muutti just sillon etelään (asuin pohjoisessa viimeisen puoli vuotta peruskoulun päättymiseen asti, vieraiden nurkissa) ja isä ei huolinu (tai sen avovaimo) luokseen asumaan... olis pitäny taas alottaa raskas ja vaativa koulunkäynti mulle täysin vieraiden oppilaiden keskellä, josta suuri osa kuitenkin olisi tuntenut toisensa - sama homma kuin yläasteen aloittaessani, mikä johti rankkaan koulukiusaamiseen. Paitsi että nyt olis ollu kaupunkikin 700 kilometrin päässä entisestä, eikä sitäkään vähää tukiverkostoa ja tuttuja ihmisiä lähistöllä, vain äiti joka kärsi jo masennuksesta ja sekosikin sitten. Siis meni psykoosiin. Viimeistään siinä vaiheessa kun se tapahtui ja äidin työpaikka sekä työsuhdeasunto meni, olis pitäny hommata itelle kämppä - kuusitoistavuotiaana, Helsingissä. No asui mun isosisko Espoossa ja hoiti sen äidin sairaalaan ja minunki asioita sen minkä kykeni, muuten olisin ollu ihan kusessa.

Toki tällä järjellä ja elämänkokemuksella sellaisesta olis selvinny, mutta ei silloin. Ja nyt tälläkin lapsella on tukiverkkoa, on mahdollisuus monenlaiseen ammattiapuun, on koti mistä käydä koulua mutta se ei halua. Mulla ei ollu edes sitä kotia. Ensin se äidin työsuhdeasunto työpaikalla, sitten harjoittelupaikan suihkuton, mutta mukava kämppä entisen karjantarkkailijan huoneen yläpuolella, sitten muutinkin jo poikakaverin kanssa yhteen. Mihin lie olisin joutunu ilman sitä...

Yhhh, murheellisia muistoja, ravistan pois. Nyt on kaunis kesä ja vettäkin luvattu, tosin aika pienellä todennäköisyysprosentilla. Ja voi jopa hieman ukkostaa.

Pesä.

Ehkä rastas teki tuohon vaahteraan pesän, kun edellinen pesäpuu kaadettiin. Tai sitten se on tehny sen kaadetun vieressä kasvavaan mäntyyn. Mie ihmettelen, miten voi samassa pihapiirissä elää niin hyvässä sovussa rastaita ja naakkoja! Jättääkö naakat lähimmät rastaanpesät ryöstämättä ja nauttivat valppaiden naapuriensa tuomasta turvallisuudesta, kun ne näkee vaarat ja varottaa niistä? Joka kerta, kun pihalle menee, lähtee maasta lentoon räkättirastas. Mustarastaskin kuuhailee vielä täällä, vaikka ei laulakaan pihan liepeillä. 

Mistä mieleen, että eräällä kuvausreissulla taannoin säikäytin mustarastaan pesältään jonkinlaisen katoksen alta - tai säikähdettiin molemmat, olin menossa puskapissille ja yritin olla huomaamaton - ja kurkotin kameran pesän ylle kuvatakseni, mitä siellä näkyy. Ja siellähän näkyi!
Neljä kaunista sinistä munaa :) Kipitin äkkiä karkuun häiritsemästä, enkä kertonu miehellekään, se olis kuitenkin tullut kameroineen huseeraamaan siihen ja munat olis pian kylmenny. Tai kerroin sitten, kun oltiin jo pois tulossa. Olishan se sinne tullu.

10 kommenttia:

  1. Raskaita aikoja olet nuorena kokenut, tuli roska silmään. Tuollaisesta ei moni tiedä, kun kaikki on hyvin. Eikä ihme, että itsekin olet sairastunut.

    Uskotaan, että tytär löytää jotain muuta ja saa vielä mieleisensä ammatin.

    Lähetän halauksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mies aina moittii, jos huomaa minun vanhoja asioita surevan, että mitä niistä, ne on ollu ja menny. Mutta ei niistä pääse eroon vain päättämällä että nyt en enää mieti vanhoja.

      Toisaalta oon miettiny sitäkin, että mimmonen paskiainen minustaki olis voinu tulla, jos olis kaikki ollu hyvin lapsuudessa. Olisinko oppinut elämästä mitään?

      Poista
  2. Mähän jätin lukion kesken kolmannella luokalla (olin jo venyttänyt sen nelivuotiseksi). Muutaman vuoden huilitauon jälkeen jatkoin iltalinjalla sen loppuun. Iltalinja on niiiiiiin paljon helpompi, nopeampi ja armollisempi että suosittelen sitä kyllä lämpimästi. Siellä keskitytään vain siihen olennaiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että iltalukiokin vielä joskus tulee kyseeseen.

      Poista
  3. Turhan vaikea lapsuus sullakin. Upeaa, että olet jaksanut ja vielä noin aurinkoisella otteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos... en kyllä otettani aurinkoiseksi kutsuisi :) äitihän oli lisäksi alkoholisti, se haittas elämää enemmän kuin psyykkiset ongelmat - niihin oli mahdollista saada lääkitys, alkoholismiin ei.

      Poista