maanantai 5. kesäkuuta 2017

Me, myself and I

Taaskaan ei suostunu antaan mun kirjoittaa, ennenkuin liitin kuvan. Latas ja latas vaan. Kuvassa koirani Tanriver's Missing Maid Pakilan siirtolapuutarhassa noin vuonna 1991.

Heräsin aamulla kuuden aikaan itkuuni, kun näin painajaista, jossa kuopus oli kuollut. Oon ehkä miettiny kuolemaa liikaa - hiljattain kuoli miehen sukulainen; suunnilleen saman ikäinen, terve, tietääkseni urheilullinen... koulutuksensa takia varmaan osasi arvioida tilansa vakavaksi (joku muu olis kuitannu viattomanoloisen oireen ei-vakavaksi) ja kutsui ambulanssin, mutta oli silti kuollut. Isää kävin tervehtimässä kun siellä päin liikuin, kuulin sen ekaa kertaa miettivän ääneen kuoleman mahdollisuutta.

Palaan vielä siihen joogaretriittiin. Kritisoin hiljaa mielessäni siellä sitä pakkokuunneltavan puheen paljoutta - tulin hiljaisuuden retriittiin, ja jouduin kuuntelemaan pölötystä enemmän kuin normiarkipäivänäni! Kuulemma yhteinen päivärytmi ja nää höpötykset "tukee ajelehtivaa mieltä" tms. Mie ennemminkin saan hiljaisuudessa mieltäni kokoon, ja hölönpölö hajottaa sitä. Myös se kirjoittaminen tuntui turhauttavalta - annettiin otsikko, mistä piti kirjoittaa, ja kun sai ajatuksesta kiinni ja kirjoitus alkoi luistaa, sanottiinkin jo, että nyt pitää lopettaa. Sitten kirjoitinkin ekana aamuna ihan itekseni pari sivua. Kopsaan tajunnanvirtaani tähän suoraan, korjailematta ja siistimättä ja järkevää loppua keksimättä (mulle tais siinä tulla taas aikataulu vastaan):

"Ajatuksia
Pranapolku. [siellä menee sellanen joogaopistolaisten oma pieni polunlenkki mettäsä. suom. huom.] Sen piti kuulemma olla n. puolen tunnin reissu, mulla meni melki tunti. Meinasin myöhästyä joogasta, kun lähdin n. 6.30 käveleen. Ja hitto mitä surkeaa maisemaa alkuun, vesaikkoa kaadettu ja risukasoja pitkin.
[tältä näytti. meditatiivista, eh?]
Sittemmin se toki muuttu mukavammaksi - mitä nyt meinas kengät kastua. Mietin siellä, että jos joku määräis mut kuvaileen itteeni yhdellä sanalla, niin mikä se olisi. Tärkein rooli mun elämässä on olla äiti. Sitten vaimo. Kyynikko, nihilisti, pessimisti. Eläkeläinen. Riippuu toki täysin tilanteesta ja olosuhteista, jotka kulloinkin vallitsee. Esimerkiksi joogassa, tarkoitan nyt täällä opistolla muiden joogaharrastajien keskellä ei ole ehkä luontevaa määritellä itseä äidiksi tai vaimoksi.

Harrastelija, ehkä? Joogaharrastelija. En edes harrastaja koska sellainen on mielestäni "keen on" eli sen elämässä iso osa se harrastus, mutta jooga on mulle niinku voikukat alkukesällä. Ne on kivoja ja niistä saa iloa, mutta jos niitä ei ole niin ei mun elämäe muutu miksikään, saati että tuntisin joka lajin nimeltä ja tutkisin niitä kaiken liikenevän vapaa-aikani.

Polulla mietin myös sitä, kun ihannoidaan elämäntapaa, joka on "sopusoinnussa luonnon kanssa". Sellainen sopusointu on aina yksipuolista, ei luonto halua olla sovussa ihmisen kanssa, vaan luonnossa vallitsee luonnon lait; syö tai tule syödyksi. Jatka sukuasi mahdollisimman paljon ennenkuin kuolet. Sopusointu olettaa, että on kaksi eri vastapuolta, jotka joko taistelevat tai ovat sovussa, ja onkin niin hullua, että ihminen on osa luontoa, mutta kokee olevansa luontoa vastaan. Tai lähinnä luonnon olevan itseään vastaan. Toki ei tuhota tarvitsisi, mutta kyllä luontokin ihmisen tuhoaa nopeasti, jos sitä vastaan ei taistele. Mutta ilman luontoa ihminen vasta tuhoutuukin. Komsii komsaa."

En tuohon ehtinyt kirjoittaa sitä, miten pähkäilin oman negatiivisuuteni kanssa. Just kritisoin (mielessäni) niin monia asioita tuollakin - puheen paljoutta, kirjoitusta, Pranapolun rumuutta, paprikaa ruoassa - ja ajattelin, että pitäisi päästä siitä negatiivisesta ajattelusta eroon. Mutta eikö sekin ole negatiivista, että tuntee huonoa omaatuntoa ja paheksuu, kun saa itsensä jälleen kiinni vääränlaisten ajatusten ajattelemisesta? "Nyt taas aattelen näin, en saa, hyi minua, pakko ajatella nyt ihan väkisin jotain kivaa". Miksi sitä pitää heti inhota itseään, miksei voi vain lempeästi ohjata ajatuksiaan positiiviseen suuntaan?

Ei näkynyt enää lehmiä, ja aidatkin oli kerätty pois, vyyhdeiksi tolppien nokkaan. Surku.

5 kommenttia:

  1. Olen kuvitellut, että nuo retriitit ovat täysin hiljaisia, ilman mitään luentoja. Erikoista.

    Niitä pieniäkin positiivisia asioita on joskus vaikea löytää, on ihan etsimällä etsittävä. Mutta jo se, että läksin tuonne retriittiin, on positiivista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...siis läksit... tämä tabletti tekee omiaan taas.

      Poista
    2. Ja mie en tarvi ees tablettia, että tuo tee muuttuu ännäksi :)
      Kyllähän sen olis saanu perua, kun vetäjä vaihtui, ja ainakin yksi oli perunutkin.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Koirakin oli ihana... ihmiset pyrki sitä sit usein silitteleen ku se oli niin söpö, mutta se tarjos hammasta. Meinasin kerran joutua ongelmiin sen kans, ku istuin täydessä junassa just heiluriovea vastapäätä ja ovesta pyyhälsi mies isossa punaisessa toppatakissa ja muitta mutkitta kaapaisi koiraa päästä. Koirahan tietysti säikähti ja näykkäisi ja miehen käteen tuli haava. Onneksi oli paljon silminnäkijöitä ja konduktöörikin vieressä. Eihän koira saa ihmisiä purra, mutta jotain käytöstapoja pitää olla ihmisilläkin.

      Poista