Kukkia ja murheita

 Tyttö sai kestävät ruusut siskolta, aatelkaa että nää on ollu kaksi viikkoa tässä ja yhä näin kauniit! Mutta ne onkin kuistilla, missä on ainakin öisin viileämpää. Ihanat. Keltaisista ruusuista pidän eniten. Mieskin muisti sen vielä joskus, mutta ei se enää nykyisin muista mistä mie tykkään. Ei sentään tuonu tänä keväänä ruukkukukkaa, kun siitä oli pari vuotta sitten oikeen draamaa.

 Kuopus on kaverinsa kanssa harrastuksen pyörteissä koko viikonlopun, eilen ajelivat höyryjunan kyydissä koko päivän ja tänään menevät taas, tosin nyt ei ole kuin yksi edestakainen matka. Eilen käytiin ne hakemassa päätepysäkiltä, eikä mulla ollu kameraa mukana... oli niin kiire lähtö, kun vaan heittämällä vaihdettiin vaatteet ja otettiin koirat mukaan. Veturi lähti muutaman minuutin etuajassa, ja satuttiin oleen just kohdalla kun se alkoi puhista ja puuskuttaa ja koirat tais vähän säikähtää. En olis niiden kanssa menny siihen, jos olisin tienny että se lähtee. On se majesteettinen ja hieman pelottavakin tuollainen iso, musta, savuava ja suhiseva rautajättiläinen.

Kiire tuli siksi kun käytiin apikkeen autotallilla vaihtamassa ne jarrupalat. Tottahan toki olivat antaneet Motonetistä väärät palat - se on enempi sääntö kuin poikkeus, että on myyty väärät osat,  kun jotain autoremonttia tehdään. En ymmärrä miten ne pitää sellaisia varaosamyyjiä, vai onko taktiikkana se, että lasketaan kaikenlaisen muunkin tekevän enempi kauppansa, kun ostaja joutuu kaksi kertaa käymään myymälässä. Mutta kun sinne oli yli 20 km matkaakin...

Mies oli kysellyt vähän tarjouksia autonkorjauspaikoista, ja piti kalliina, joten siksi itse tehty vaihtohomma vaikka mies oli lauantain töissäkin. Pajoilla oli laskettu hommaan kuluvan ainakin tunti työtä, ja lopulta - kun oikeat osat oli saatu - työ oli tehty muutamassa minuutissa. Enin aika kului renkaan irrottamiseen ja takaisinlaittoon. Mun tehtäväksi jäi vain pölykapseleiden poisotto ja takaisinlaitto :) kovasti mie siinä hengailin hanskat kädessä siltä varalta, että voisin tehdä jotain.

Anopin ja apikkeen vanha ja sairas koira oli hävinnyt pihamaalta, ei kyselty sen enempää kun ainakin minä tiesin että se on kova paikka niille. Anoppi oli murheellisen oloinen. Itse asiassa se meni meiltä kummaltakin vähän ohi ensin koko koiran olemassaolemattomuus. Mie tulin kaupan kautta ja vielä siellä mietin, ostaisinko sille jonkun herkun tuliaisiksi, mutta sitten pihalle ajettuani tuli muuta ajateltavaa autojen vekslauksen takia, etten sitten kiinnittänyt asiaan huomiota - koira on aina ollut huomaamaton, mutta on se tervehtimässä käynyt. Vasta sisällä kun näin, ettei sen patjaa ole enää lattialla, tajusin, etten ole koiraa nähnyt eikä sitä ole kumpikaan isäntäväestä maininnut sanallakaan, vaikka aiemmin koiran vointi oli puheissa paljonkin. Pari viikkoa sitten kävin hakemassa eläinlääkäriltä sille uutta lääkettäkin, ja ell sano että se koira on saanu lisäaikaa tämän kesän. Mutta ei sitten ilmeisesti saanutkaan.

Kävi kyllä mielessä halaus ja osanotto, mutta omakohtaisesti tiedän, että sellainen empatia vain puristaa sen tuskan takaisin pintaan, enkä joka tilanteessa välttämättä arvosta sellaista. En usko, että nämäkään olis halunneet muistutusta. Olin iloinen, että mieskin oli asiasta hiljaa, se kun ei aina osaa lukea ilmapiiriä ja kyselee usein liikaa. Tällä kertaa pelastuksena toimi se, ettei se huomannut koiran puuttumista.

Vanhat pajupallot oon keränny tähän härpäkkeeseen, mikä meidän pihalla töröttää. En tiedä mikä se on, mutta nyt se toimii pajupallotelineenä. On siinä kyllä yksi pieni pajukorikin toisella puolella.

Kävin muuten hammaslääkärissä tarkistuksessa, edellinen kerta olikin 2012. Sinne sentään sai ajan (toisin kuin tavan lääkärille) ja ihan kohtuullisen odotusajan päähän, kun pyysin tähän pieneen syrjäiseen hoitolaan. Luulin, että on vaan hammashoitaja, mutta oli hammaslääkäri, joka muistutti Vesa Vierikkoa. Ei mulla ollu ku vähän hammaskiveä.

Nyt taidan lähteä pienelle aamukävelylle koirien kanssa.