Sametinpehmeä yö

Valvoin taas. Tällä kertaa yö ei ollut ilkeä ja täynnä pahoja ajatuksia, vaan ihan lempeä. Pimeä. Välillä ohiajava kuorma- tai muu auto valaisi ajovaloillaan seinää, ja mietin, mitähän se on kuskaamassa ja minne, onko vasta lähtenyt ajoon vai onko jo menossa kotiin päin. Koirat tuhisi lämpiminä pötköinä molemmin puolin ja ajatukset ajelehti seesteisinä. Ainakin sen jälkeen, kun olin palannut sänkyyn. Olin hieman harmistunut kun toinen koira nousi ylös ja lähti portaikkoon - ajattelin, että sillä on ulos hätä, kun illalla vaan tönkivät linnunruokintapaikalta mahdollisesti pudonneita leivänmuruja eivätkä pissineet. Siksi jäinkin valvomaan, kun piti käydä niiden kanssa alakerrassa, mutta ei ne sit kumpikaan halunnu ulos. Tiesin, että jos meen saman tien takaisin, tulee hiki sängyssä, joten jäin hetkeksi lukemaan erästä blogia, joka on mulla "kesken".

Ei nyt mitään eroajatuksia ole, mutta silti olen lueskellut mm, muutamia eroblogeja. Vaikka se on ehkä jonkinlaista sosiaalipornoa ja tirkistelyä, niin kyllä se avaa silmiä näkemään oman tilanteen erilailla, kun lukee toisten elämästä kertovia tarinoita. Toki silloin, kun meillä se eropaperi oli pöydällä, oli asiatkin vähän toisin, eikä eroaikeessa ollut kyse vain minun tunteista ja olosta, vaan mieskin käyttäytyi huonosti. Nyt se on toistaiseksi ollut kiltisti, ja olen kyllä kehunutkin sitä sen takia. Positiivisen käytöksen vahvistamista. Meillä on ollu ihan mukavaa yhdessäoloa.

Viikonloppuna, kun oltiin siellä reissussa, se ihan vaan tyttären iloksi ajoi ylimääräisen 70 kilometriä, ja on vajaan parin viikon päästä menossa saman tytön kanssa Volbeatin konserttiin Helsinkiin. Eilen, kun istuin auton kyydissä ja ihailin kauniita ilta-aurinkoisia maisemia, ajattelin, että tämäkin ilo olis poissa, jos yksin joutuis ajeleen kauppareissut. Tosin ei sekään ole hyvä, että mie oon alkanu kammoksumaan ajamista. Sillon pitäs ajaa vain entistä enemmän.

Muuan tuttu, joka on RekkuRescuen hommissa, ehdotteli mulle että ottaisin sijaiskotiin pari kotia vailla olevaa kiinanharjakoiraa, kun nykyinen sijaishoitaja syystä tai toisesta ei oikein pystyis... se tiesi, että mulla niitä on ennestäänkin. Ikävä vaan, että ovat narttuja, luulen ettei meidän koirat sulata sellasia. Et satu tietämään ketään, kenellä olisi kahden ikäneidon kokoinen kolo elämässä? Tokihan mie ottaisin kaikki maailman ihanat pikkukoirat, mutta käytännössä se ei ole ihan mahdollista...

Aamulla pilkahti masennus, ajattelin että nyt lähden äkkiä ulos lenkille, niin se häipyy, mutta en voinutkaan - olin ehtiny laittaa tiskikoneen päälle ja sitähän meillä ei jätetä päälle jos ei ketään oo kotona. Se jyrskyttää kolme ja puoli tuntia sitä eco-ohjelmaansa, mutta kyllä se jo alkaa olla lopuillaan ja kohta pääsen. Tiski- ja pyykkikoneet kummasti sitoo mut tänne neljän seinän sisään tuntikausiksi! Usein se paras lenkillelähtöfiilis siinä sitten kuihtuukin.

Sunnuntaina just (auton ikkunasta kauniita maisemia, keltaisia lehtiä sinistä taivasta vasten ja muuta hienoa katsellessani) mietin sitä, kun ankea syksy on tulossa niin pitää jokaiseen mahdolliseen kauniiseen ja ilahduttavaan asiaan henkisesti oikein pureutua, ripustautua, kietoutua ja sukeltaa, että paha masennus pysyisi mahdollisimman kauan poissa. Hienoihin maisemiin, hyvään ilmaan (nyt on vaan pilvistä, mutta ei sentään sada), pehmeään lenkkipolkuun ja keuhkojahuuhtovaan hengästykseen. Kivoihin koiriin. Harrastaa mindfullnessia. Jos ei ole muuta kivaa, niin voi sitten vaikka sanoa itse kauniita sanoja rakkaalle ihmiselle.

Koiran takaa paistaa aurinko ja panee sen karvat sädehtimään.