tiistai 1. maaliskuuta 2016

Pilalla

Ei auttanut poppaskonstit, migreeni tuli taas yöllä. Siis toissayönä. Lääke auttoi onneksi.

Eilen oli taas kaunis aurinkoinen pakkaspäivä. Vein tytön kymmeneksi kouluun, eräpäiväänsä viettävät kirjat kirjaston palautusluukkuun, tankkasin auton ja kotiuduttuani suunnittelin tekeväni linnuille talipaloiksi (sic) sen munkinpaistorasvan, mikä kaapissa on ollut viime pakkasista lähtien, syöväni, pukevani koirat hyvin ja lähteväni niiden kanssa lenkille kamera muassani.

Talipaloja tehdessä alkoi mahaan sattua, ja aattelin että johtuu syömättömyydestä - kello oli 11 ja olin vain kahvia juonut. Söin oikein kunnolla gluteenitonta makaroonia ja hyvää pestosoosia, ja vastako maha tuli kipeeksi! Ihan oli oksennustaudin merkit ilmassa, mutta oksennusta ei vain tullut. Luultavasti kärsin hieman emetofobiasta, mutta tuossa vaiheessa, maha täynnä ruokaa, suorastaan toivoin, että olis se oksennus tullut - vaikka tuskinpa se olis oloa parantanu. Ihan hirveä päivä. Paleli, vilunväreet lähti mahan seudusta ja levis pitkin, vaikka lämmitin oli päällä ja olin vielä peiton alla. Kipukramppeja.

Välillä makasin vessan lattialla, kun oksu oli just tulossa tai siltä ainakin tuntui, ja olo niin heikko... jonkin aikaa siellä oltuani ovelta kuului "raaps" kun koirat kaipas mun seuraa, ja avasin oven (varpaillani). Toinen koira kävi nuuhkasemassa että aijaa, täällä sä makaat, mutta toinen käpertyi viereen kovalle lattialle. Oli jotenkin niin kauhean liikuttavaa, että se tuli siihen; koira joka ei ikinä makaa millään kovalla alustalla! Uskollinen ystävä...

Onneksi tyttö pääsi vasta neljän maissa koulusta, aiemmin minusta ei olis ollu hakemaankaan. Ja onneksi en jäänyt niiden eräpäiväkirjojen kanssa odottamaan, että kirjasto aukeaisi. Ja onneksi tankkasinkin jo aamulla.

Illalla katsoin Hercule Poirotia ja söin varovaisesti AB-jogurttia. Särkylääkekin taisi vähän helpottaa sitä kipua. Onneksi tänäaamuna olin jo ookoo.

Ehkä tällaiset "pilallemenneet" päivät on hyvä muistutus siitä, miten kuitenkin suurin osa päivistä on ihan hyviä. Lähes kivuttomia ja toimintakykyisiä. Pitäs olla kauhean onnellinen niistä, kun tietää mitä vois olla.

Toisaalta näen tässä taas sen kriittisyyden, mikä mulla itselläkin on masennusta kohtaan. Sehän se mulla sitä toimintakykyä vie, ei fyysiset kivut, ja kuitenkin moitin itseäni saamattomuudesta ja siitä, miten pitäisi joka päivä toimia, kun ei ole pää kipeä eikä maha kipeä eikä selkäkään, eikä jalka eikä käsi. Niinkuin ne fyysiset vaivat olis ainoita hyväksyttäviä syitä olla vaan.


Tämä aamukin näytti aurinkoa, joka hienosti valaisi kuuraiset koivunoksat, mutta pilveen se sitten meni kuitekin. Eihän selkeää ollutkaan kuin tuo kaistale tuossa taivaanrannassa. Luntakin hitustelee, ja vajaan parin tunnin päästä pitäs olla selkeää, ennusteen mukaan. 


4 kommenttia:

  1. Voi kauhistus, kuulostaa ihan kamalalta tuo sun olosi. Onneksi oli empaatinen lohduttaja, et ollut ihan yksin!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli hirvee... ja empaattinen lohduttajakin olis mieluiten tullut mahan päälle makaamaan, kun olin sohvalla :) auts.

      Poista
    2. Jos se ajatteli, että sillä tavalla saa oksennuksen tulemaan ja sitten helpottaa ;-)

      Poista
    3. Ennemminkin "aah, pehmeä ja lämmin vesisänky tässä ihan minua varten"...

      Poista